Länsi-Suomen piiri - suunnannäyttäjä

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.12.2016

Palloliiton Satakunnan ja Turun Piirit yhdistyvät vuoden vaihteessa ja vanhat piirijaot jäävät historiaan. Uusi piiri on tulevaisuudessa nimeltään Länsi-Suomen Piiri. Pelaajia on yhteensä yli 20 000 ja seuroja 115, joista lopettavan Satakunnan Piirin alueelta tulee melko tarkasti kolmannes. Luvut tekevät uudesta piiristä Suomen toiseksi suurimman, joka antaa selkänojaa myös isommissa pöydissä. Toimistot säilyvät sekä Porissa että Turussa.

Yhdistymisen päätarkoitus on pelaajien parempi arki ja hallinnon järkeistäminen.  Monia nykyisiä toimenkuvia voidaan yhdistää nykytekniikan ansionsa. Resursseja vapautuu lisää seurojen ja pelaajien kehittämiseen.

Suomen Palloliitossa on käynnistynyt iso kehityshanke, joka kulkee nimellä Seurojen Palloliitto. Hankkeelle nimitettiin ulkopuolinen projektitiimi 12. joulukuuta. Hankkeen tarkoituksena on selvittää vallitseva nykytila, tehostaa toimintaa ja poistaa lukuisia turhia väliportaita.

Tällä hetkellä Suomessa on 12 piiriä ja jokaisessa useita valiokuntia. Palloliitossa ja piireissä pidetään yhteensä noin 400 virallista kokousta vuosittain. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä kokousta joka viikko jokaisessa piirissä ja Palloliitossa.

Uusi Länsi-Suomen piiri näyttää esimerkkiä oma-aloitteisesti koko suomifutikselle. Piirien määrä tullee lähitulevaisuudessa merkittävästi vähenemään tai ne tulevat poistumaan jopa kokonaan. Päätöksiä tehdään mahdollisesti jo 2017 loppupuolella.

Uskon että yhdistyminen on hyvä asia porilaisen ja satakuntalaisen futiksen kannalta. Meillä on paljon opittavaa varsinaissuomalaisilta jalkapallon saralla.

Konkreettisin muutos vanhemmille ja pelaajille nähtäneen uusien joukkueiden muodossa. Varsinkin niissä sarjoissa, joissa joukkueita on ollut niukasti. Myös eritasoisia sarjoja on tulevaisuudessa helpompi järjestää, kun osallistuvia joukkueita on enemmän. Vaikka pelimatkat paikoitellen saattavat lisätä hieman kustannuksia, varmistetaan monasti harrastuksen jatkuvuus ja mielekkyys. Tämä koskee myös aikuisten sarjoja.

Resursseja kohdennetaan myös suoraan seurojen ja seuratyöntekijöiden kehittämiseen ja kouluttamiseen. Sama koskee valmennuksen tason nostamista. Tämä koskee sekä poika- että tyttöpelaajia. Toivoa sopii, että seurat ottavat tämän avun ja uudet tuulet ennakkoluulottomasti vastaan.

Turun suunnalta saamme varmasti hyvää oppia ja kokemuksia valmennuspuolelta ja pääsemme lähemmäs laadukasta kilpatoimintaa tekeviä seuroja kuten Inter, TPS, TuNL ja KaaPo. Satakunnalla on selkeästi annettavaa Grassroots-toiminnassa, pelaajamäärän kasvattamisessa ja yleisessä lajipromootiossa.

Palloliittoa, piirejä ja koko suomalaista jalkapallorakennetta on kritisoitu jäykkyydestä, ummehtuneisuudesta ja himmelimäisestä rakenteesta. Aiheestakin. Tämä raskas ja monimutkainen hallintomalli on saanut monen visionäärin nostamaan kädet pystyyn jo ennen kättelyä.

Satakunnan ja Turun piirien luottamushenkilöitä on syytä onnitella ennakkoluulottomasta ja viisaasta pioneerihengestä. Satakunta ja Turku näyttävät suuntaa muulle Suomelle uuden organisaation myötä. Yleensä parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun rakentaa organisaation omista lähtökohdistaan, faktoihin perustuen, itselleen parhaaksi ja itsenäisesti.

FC Pori Paradise

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.11.2016 

”Paratiisi on yliluonnollinen maailma, jota pidetään toivottavana ja johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisit ovat usein ihanteellista maisemaa muistuttavia elinympäristöjä, jotka ovat esteettisiä, yltäkylläisiä, onnellisia ja vaarattomia.”

Porilainen jalkapallo on nähnyt parempiakin päiviä. Tämä ei koske ainoastaan edustusjoukkueita. Harrastajamäärät jatkavat kasvuaan, mutta miten on todellisen pelaajapolun laita? Sekä todellisen, faktapohjaisen laadun. Porilainen jalkapallo on aika tavalla Suomifutis pienoiskoossa.

Oletko kuullut tämän väitteen?
- Koska Pori on (pian) Suomen kymmenenneksi suurin kaupunki, Porissa pitäisi olla Veikkausliiga-joukkue. Näinhän se matemaattisesti menee.

Nykyään juniorimaajoukkueissa pelaa noin 40 pelaajaa per ikäluokka. Eikö samalla logiikalla kuin edellä Porista pitäisi olla myös 4 juniorimaajoukkuepelaajaa per ikäluokka? Resurssien puolesta jälkimmäinen esimerkki on paljon realistisempi kuin jonkun seuran edustusjoukkueen pelaaminen Veikkausliigassa.

Vakituisia juniorimaajoukkuepelaajia Porissa ja samalla Satakunnassa on tällä hetkellä 2-3. Aluemaajoukkueleireilläkin (Turku-Tampere-Satakunta) nähdään vain harvoja porilaisia, vaikka kyseessä on ”varttimaajoukkue”. Nämä luvut ovat kaikilla mittareilla liian vähän.

Millainen olisi porilainen jalkapalloparatiisi? Jossa kaikkien lasten ja nuorten yhtenäinen pelaajapolku tuottaisi laadukkaita ja peliin rakastuneita aikuispelaajia niin kilpa- kuin harrastejoukkueisiin.

Kaupungin ykkösjoukkue pelaisi Veikkausliigassa, seuraava Kakkosessa ja loput alasarjoissa. A- ja B-nuoret pelaisivat SM-sarjassa ja näiden haastajajoukkueet seuraavilla tasolla. Nuoremmissa ikäluokissa menestyisimme niin Etelä-Länsiliigassa kuin Alueliigassakin. Pelaajat pelaisivat niissä joukkueissa, joka olisi heidän sen hetkiselle kehitystasolleen parasta.

Ruohonjuuritasolla seurojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä olisi houkutella harrastajia mahdollisimman paljon jalkapallon pariin ja saada lapset rakastumaan lajiin. Seurat sitoutuisivat samankaltaiseen toimintaan ja valmentajien koulutukseen.  Junioripelaajien harjoittelu olisi monipuolista, perustuisi tutkittuun tietoon ja pelaajat viihtyisivät.

Useita seuroja hyödynnettäisiin siten, että pelejä saadaan lähellä kotia. Pelaajia pyrittäisiin pitämään mahdollisimman pitkään jalkapallon ja liikunnan parissa.

Valmentajat tervehtisivät iloisesti ja vaihtaisivat kuulumisia pelaajien kehityksestä ja hyvistä kokemuksista. Pelaajat liikkuisivat vaivattomasti seuroista toiseen pelaajan edun ollessa etusijalla. Tarvittaessa perustettaisiin yhteisjoukkueita (YJ-joukkue), joiden tarkoitus on pienentää drop out-kehitystä ja mahdollistaa täysipainoiseen kilpailutoimintaan osallistumisen.

Tämä olisi siis porilainen jalkapalloparatiisi. Konditionaalissa. Mutta kaikki jalkapallon parissa toimivat tiesivätkin jo nämä asiat. Eikö näin? Aivan…

Jalkapallon arkipäivän haasteet eivät ole mikään porilainen ilmiö. Näiden asioiden parissa painitaan jokaisessa suomalaisessa kylässä ja niemennotkossa jossa on enemmän kuin yksi seura.

Nyt tarvitaan sillanrakentajia. Ja sillanrakentajiin ei voi enää vallitsevassa tilanteessa suhtautua kuten siltainsinööri Akseli Jaatiseen suhtauduttiin Kuusmäellä.

Porin futiksessa on paljon potentiaalia. Nyt on aika realisoida koko potentiaali.

Nouseeko aurinko lännestä?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 2.10.2016

Musan Salaman taustaorganisaatio on tehnyt jo muutaman vuoden ajan laadukasta perustyötä edustusjoukkueen taustalla. Nyt organisaatio ja kannattajat saavat työstään palkinnon.

Organisaatiolle ”helpoin” paikka pelata Palloliiton kilpasarjoissa on Kakkosen kärkipää. Isossa kaupungissa, jossa on pelaajatuotantoa ja opiskelupaikkoja. Taloudelliset riskit ovat hallittavissa, katsojamäärät ovat mukavia ja media on kiinnostunut. MuSa-organisaatio vuosimallia 2016 on kuin tehty tähän. Resurssit, markkinointi ja niin edelleen.

Nousu Ykköseen tuo salamalaisille valtavasti töitä. Organisaatio tietää sen ja se ei tule yllätyksenä. Ykkösen juna puksuttaa kovaa vauhtia. Vauhtiin pitää pystyä hyppäämään heti mukaan.

Länsi-Porissa on pystyttävä kuudessa kuukaudessa rakentamaan vahvempi organisaatio ja kerättävä rahoitus. Molemmat projektit on jo aloitettu. Halu ja suunnitelmat vakiinnuttaa paikka Ykkösessä on. Siksi huhtikuussa 2017 pitää olla paljon valmiina, jottei mahdollisesta visiitistä tule ranskalainen.
MuSan on pystyttävä nostamaan budjettiaan 50-60 prosenttia, jotta Ykkösen pystyy pelaamaan läpi. Jotta pelaaminen on taustahenkilöiden (mielen)terveyden kannalta inhimillistä, budjettiin pitäisi saada 100-150 prosentin lisäys.

Ykkösen lisenssi tulee aiheuttamaan jumppaa Länsi-Porissa. Mikäli ykkösvaihtoehto Matti Santahuhta jatkaa, lisenssiehtoja pitää venyttää. Ehdot ovat venytettävissä. Niin on tehnyt kaksi Veikkausliiga-seuraakin 2016. Apuun tarvittaneen junioripäällikkö Risto Puustista, jolla on seurassa lähin tarvittava jalkapallotutkinto.

MuSa haluaa jatkaa pelaamista tutulla kotikentällään Musassa. Muussa tapauksessa seura menettäisi ison osan identiteetistään. Musan kenttä ei täytä lisenssivaatimuksia, mutta seura saa tietyin järjestelyin poikkeusluvan. Apua tarvitaan Porin kaupungilta. Lisäksi Ykköseen joukkue tarvitsee ainakin puolen tusinaa vahvistusta. Listan kärjessä lienee Jussi Välilä. Monestakin syystä.

MuSan ulkoinen viestintä on määrällisesti lähes kiitettävällä tasolla. Varsinkin otteluiden live-seuranta Twitterissä on kansallista kärkitasoa. Mutta viestinnän sisältöön seuran pitää kiinnittää huomiota. Sen pitää puhutella laajempaa kohderyhmää kuin nyt. Ja rimanalituksia tulee välttää. Kuten Vladimir Putinin kuvan käyttämistä ottelumainoksessa.

Voiko MuSa nousta koko kaupungin joukkueeksi, kun se on halunnut profiloitua selkeästi länsiporilaiseksi seuraksi? Onko seura profiloitunut liikaa sekä maantieteellisesti että arvomaailmallisesti?  Löytyykö kannattajakuntaa tulevaisuudessa myös Rauhanpuiston itäpuolelta? Voiko MuSan karsintapelissä olla yli 3000 katsojaa?

Mikäli MuSa ei nouse, se ei ole seuralle mikään ongelma. Pettymys totta kai hyvän kauden jälkeen. Osa seuraihmisistä on sitä mieltä, että pelaaminen Kakkosessa olisi parempi ja realistisempi vaihtoehto.

MuSalla on jotain, mitä suurimmalla osalla suomalaisista seuroista ei ole. Aitoa yhteisöllisyyttä. Se on iso voima. MuSan taustalla on paljon ihmisiä, joille seura on tärkeä. Yhteisöllisyyden voimalla Salama iskee myös nousukarsinnoissa. Voittaa yhdessä tai häviää yhdessä.

Musalaisten ei nyt tarvitse miettiä tulevaa. Vain nauttia tulevista otteluista. Arvontatulos vastustajan suhteen oli suotuisa. Uskon MuSan haluavan enemmän nousua kuin Gnistanin. Halu on tärkein asia karsintaotteluissa. MuSa on lähellä nousua Ykköseen.

Aika pysähtyi 20.10.1996

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 14.9.2016 mestaruutta käsittelevän jutun yhteydessä

20.10.1996. Syksyinen iltapäivä Pietarsaaren Keskuskentällä. Toista puoliaikaa on pelattu 47.08. Viimein tuomarin pilli soi. Kolme kertaa. Kaksi lyhyttä ja yksi pitkä. Muutamia sekunteja myöhemmin on vain iso kasa yltä päällä kurassa olevia pelaajia ja taustahenkilöiltä.  Aika pysähtyy muutamaksi minuutiksi. Äänet katoavat ympäriltä.

Runkosarjan jälkeen (22 ottelua) joukkueet jaettiin ylempään ja alempaan loppusarjaan. Jäljellä oli viisi ottelua. Ylempään loppusarjaan lähdettiin äärimmäisen tasaisesta pistetilanteesta. FF Jaro 37, FC Jazz 37, TPS 37, FinnPa 35, FC Inter 35 ja MyPa 33. Jokainen ottelu oli kuin finaali.

Ennen mestaruuden ratkaisevaa viimeistä ottelua Pietarsaaren keskuskenttä oli sateiden jälkeen käytännössä pelikelvoton. Kentälle oli ajettu tuhansia kiloja hiekkaa. Alkuverryttelyssä vaihtonastakengät löivät melkein kipinää. Ottelu päättyi FC Jazzin voittoon 1-0. Maalintekijänä Luiz Antonio.

FC Jazzin joukkue oli muuttunut paljon kolmessa vuodessa. Käytännössä vain neljä avauksen pelaajaa oli vuoden 1993 joukkueesta. Osittain myös loukkaantumisten takia.

1996 mestaruus on jäänyt Porissa ehkä hieman vuoden 1993 mestaruuden varjoon. Yksi syy tähän on varmasti se, että viimeinen ottelu pelattiin Pietarsaaressa. Toinen se, että mestaruus oli jo kerran voitettu. Lisäksi vuoden 1996 joukkueen pelityyli poikkesi vuoden 1993 joukkueesta, vaikka 1996 joukkue tekikin toiseksi eniten maaleja Veikkausliigassa, yhden vähemmän kuin MyPa.

FC Jazz 1996 joukkueen menestys perustui pelaajien näyttämisen haluun ja voitonnälkään. Ei parhaisiin yksilöihin. Syitä oli monia. Osa oli pelannut alasarjoissa, loukkaantumiset, väärässä paikassa väärään aikaan ja niin edelleen. Suurimmalla osalla ei ollut minkään väristä mitalia.

Henkilökemioilla oli myös suuri osuus menestykseen. Joukkueessa pelasi vuosia yhdessä olleita pelaajia ja kaveruus- ja ystävyyssuhteet olivat vahvoja myös kentän ulkopuolella. Tähän kuuluivat myös pelaajien puolisot. 1996 joukkuekuvaa katsoessani ensimmäinen sana joka mieleeni nousee on ”ystävyys”.

Jälkikirjoitus: Mestaruuden jälkeisenä tiistaina vietettiin torijuhlaa. Paikalla oli useita tuhansia kannattajia. Jokainen haasteltiin vuorollaan ja kaikki kiittivät enemmän tai vähemmän herkässä mielentilassa pääasiassa perhettään ja lähipiiriään. Paitsi hyvä ystäväni Janne ”Puppe” Puputti. Urbaanilegendaksi muodostuneessa puheessaan hän osoitti kiitoksensa ”Vesilaitokselle ja Ruosniemelle”. Silloiselle ja nykyiselle työnantajalleen sekä kasvuympäristölleen. ”Puppe” haluaa näin aavistuksen jälkikäteen kiittää myös perhettään, sukulaisiaan ja ystäviään.

Diskontattu fiilis

Kolumni julkaisu Satakunnan Kansassa 24.8.2016

Rio de Janeiron olympialaiset ovat ohi. Liian monen suomalaisurheilijan suoritus oli kohmeista kuin juuri jäätyvä tammikuinen joki. Suomen menestys oli historian heikoin, yksi pronssimitali

Resurssimme ja tekemisemme kaikilla mittareilla ovat olleet jo pitkään alle kansainvälisen huipputason ja tämä on näkynyt pitkään myös tuloksissa. Suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut lifestyle -yhteiskunta, kuten Risto E.J. Penttilä verkkosivuillaan hyvin kirjoittaa.

Kivojen kokemusten tavoittelu on nykyään Suomessa tärkeämpää kuin absoluuttinen menestys tai edes sen tavoittelu ehdoitta. Harvakseltaan järjestettäviin olympialaisiinkin suomalaiset lähtevät tavoittelemaan ”hyvää fiilistä” urheilujohtoa lainaten.

Erityisesti minua kummastuttaa kaksi asiaa nykyisessä urheilukulttuurissamme. Tulevaisuuden suoritusten harhaanjohtava diskonttaus ja henkisten ominaisuuksien kaikkivoipaisuuden nostaminen.

Suomalaisessa valmennuksessa valmentajat diskonttaavat edukseen urheilijoiden potentiaalia, vaikka lopullisesta, absoluuttisesta tuloksesta ei ole mitään faktatietoa. Tällä tavalla nykyhetkestä ei ole mitään vastuuta, vain odotusarvo. Toki ihan kaikissa lajeissa tai sarjoissa näin ei vielä ole.

Ajatusmaailma tarttuu myös urheilijoihin. Eletään tulevaisuuden haaveissa ja arkipäivän kova harjoittelu unohtuu. Oli niin tai näin, yksikään valmentaja tai johtaja ei harjoittele minuuttiakan urheilijan puolesta. Urheilujohdon tehtävä taas on pitää valmennus oikealla polulla.

Oletetaan että ”Pyry-Petteri” osaa kolmen koulunvuoden jälkeen lukea koo-oo-ii KOI, raa-aa RA, KOIRA. Tiedustelet asiaa huolestuneena opettajalta. ”Sitten yhdeksännen luokan jälkeen me vasta todella näemme oppiiko Pyry-Petteri lukemaan. Nyt on liian aikaista arvioida”. Hyväksytkö vastauksen? Mitä jos PP ei opikaan lukemaan?

Ymmärrän, että toiset prosessit ovat pitkiä ja vaativat pidempiä aikoja ennen kuin mahdolliset tulokset syntyvät. Mutta kaikki ei voi perustua tulevaisuuden odotuksiin ikään kuin tämän päivän tuloksilla ei olisi mitään merkitystä. Itselleen ei kannata valehdella.

Henkisistä ominaisuuksista puhutaan paljon ja ne ovat sitä tärkeämpiä, mitä lähempänä absoluuttista huippua ollaan. Urheilijan henkinen puoli on tukielementti, osa kokonaisuutta. Ei erillinen taikurin hattu, josta löytyy taikatikkaat taivaaseen jos vain riittävästi uskoo itseensä.

Kun urheilijan perustaso ja toistomäärät ovat kunnossa, on oma huipputaso helpompi saavuttaa toistuvasti. Tällöin myös urheilijan henkinen taso vahvistuu onnistumisten myötä ja usko omaan tekemiseen vahvistuu. Ei ole niin, että tekemätöntä harjoittelua voi korvata vain olemalla ”henkisesti vahva”. Sellaista yhtälöä ei ole. Useimmiten alisuorittaminen ja henkiset ominaisuudet ovat kiinni osaamisesta.

Onko urheilusta ja kilpailemisesta on tullut suomalaisille urheilumessut? Kiva osallistua, käydä ja näkyä. Tuliaisina uusia pinssejä ja osallistuminen arvontaan. Mitään en kyllä ostanut.

Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksymme tosiasiat ja alamme tehdä asioita oikeasti paremmin ja nöyremmin. Per heti. Tai sitten olemme tyytyväisiä nykytilaan. Se on myös ihan hyvä vaihtoehto. Mutta sitten epärealistiset odotukset kansainvälisestä menestyksestä on syytä lopettaa. Sitten nautimme siitä mitä meillä jo on. Hyvät tulokset tuovat hyvää fiilistä. Toivottavasti meillä on tulevaisuudessa parempi fiilis.

Hiki ja ikuinen ystävyys

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.8.2016

”Hiki hitsaa yhteen”. Tähän toteamukseen sisältyy paljon. Urheilu ja varsinkin joukkueurheilu antaa tulosten takana jotakin, mitä vain sen kokenut tietää. Se antaa läpi elämän kantavia kaveruus- ja ystävyyssuhteita ilman sosiaalisia raja-aitoja ja ehtoja. 

Elämän alkumetreillä koetaan uusia asioita harrastusten kautta. Ensimmäisiä jännittäviä yöreissuja, turnauksia, leirejä, kyyneleitä kirvoittavia voittoja ja tappioita. Yleensäkin ensimmäisiä asioita, jotka jäävät nuoren ihmistaimen kestomuistiin.

Lapsuuden väkevimpiä futismuistojani on turnausmatka TOVE:n D-junioreiden kanssa. Olin itse 9-vuotias. Kauhajoki Cup tarjosi vapaan sisäänpääsyn legendaariselle Kauhajoen Kasinolle. J. Karjalainen esiintyi. Tuore hittibiisi oli Ankkurinappi ja vuosi 1982. ”Kovimmat” kaverit ostivat 12-vuotiaina kasinolta pilsneriä, maistoivat suullisen ja ”humaltuivat”. Se oli ihmeellistä.

Myös jokakeväinen ja -syksyinen seuran paperinkeräystalkoo oli iso asia. Päivä jäätävässä viimassa kuorma-auton lavalla pitkin Toejoen katuja oli parasta. Keuhkokuumeen vältimme heittelemällä talojen portinpieliin jätettyjä, narulla yhteen sidottuja sanomalehtinippuja auton kyytiin.

Iso osa lapsuuttani oli myös tuhannet tunnit, jotka vietin harjoitellen Toejoen kentällä yksin tai pelikavereiden kanssa.  Eikka, Järvä, Kake, Miksu, Aulu, Henkka, Hamppi, Härmä, Halone, Ranne vain muutamia mainitakseni. Oli sairaan siistiä.

Nuoruusvuosiin mahtuu myös paljon uutta ja ihmeellistä pelikavereiden kanssa. Ensimmäisiä saunailtoja, yhteisiä ja unohtumattomia juhannusjuhlia, ravintoloiden ovien avautumista ja yleisesti oman orastavan aikuisuuden hahmottamista. Ja aina oli aivan tajuttoman hauskaa ja kaikenlaista sattui. Vai mitä Puppe, Laku, Akke, Miko, Saimi, Ana, Elkkis, Juri…

Aikuisiän pelaamiseni on aina ollut tavoitteellista. Väitän, että mitä tavoitteellisempaa pelaaminen on sitä tiiviimmäksi side pelaajien välillä kasvaa. Hiki ja kova harjoittelu hitsaavat yhteen. Huumoria on piikikästä ja armotonta. Suurella rakkaudella.

Kaikkien pelit loppuvat jossain vaiheessa. Tapaamiset harvenevat, mutta juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäi. Lähes aina muistellaan samoja juttuja ja kommelluksia vuosien varrelta. Kaikki tietävät miten tarina päättyy mutta joka kerta nauretaan yhtä paljon. Tai jopa enemmän. Vai mitä Jenkki, Raikka, Saku, Vesku, Ripa, Topi, Ana, Pira… Moni pelikaveri on nähty ja nähdään bestmanina, lapsen kummina, olkapäänä. Näin myös henkilökohtaisella tasolla. 

Pelien jälkeen joukkuekaverit asettuvat yhteiskuntaan normaalisti Gaussin käyrän mukaisesti. Osalla menee länsimaisella mittakaavalla hyvin, osalla vähän huonommin ja suurimmalla osalla kuopuksen perusvastausta kaikkeen lainaten eli ”iha perus”.  Mutta kun pelikaverit kohtaavat niin silloin ei ole raja-aitoja eikä ehtoja. On vain syvä, kunnioittava side. Vaikka merkkimäärä ei riittänyt mainitsemaan kaikkia satoja upeita pelikavereitani, muistan teidät kaikki.

Olen viime viikkoina seurannut poikkeuksellisen paljon 10-vuotiaiden poikien jalkapalloa. Olen hieman kateellinen heille siitä mitä kaikkea upeaa joukkueurheilu ja pelikaverit tulevat heille vielä elämässä antamaan.

Edustusjoukkue, resurssit ja mielikuvat

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 28.7.2016

Musan Salama teki jokin aika sitten sopimuksen Kourouma Fatoghoman (31) kanssa. Kun Kakkosen seura hankkii ulkomaalaispelaajan, se itsessään ei ole iso uutinen. Mutta uutisessa oli piiloviesti. Sopimus oli kaksivuotinen.

MuSalla ei ollut todellista tarvetta pelaajahankinnoille, vaikka näin annettiin ymmärtää. Nykyjoukkueessa on syvyyttä ja se on Kakkosen vahvaa ylempää keskikastia. Pituus ja ajoitus eivät olleet sattumaa. Se oli viesti naapuriin. MuSa halusi ilmoittaa, että se tavoittelee kaupungin ykkösseuran statusta edustustasolla jo lähivuosina.

Edustusjoukkue edustaa seuraa. Siksi sitä kutsutaan edustusjoukkueeksi. Vaikka jokaisen seuran pitää olla enemmän kuin edustusjoukkue, määrittelee edustusjoukkueen menestys ja toiminta mielikuvaa koko seurasta enemmän kuin mikään muu. Halutaan tai ei. Toki eriäviäkin mielipiteitä löytyy.
FC Jazz Juniorit ry on FC Jazz Oy:n pääomistaja, joka pyörittää edustusjoukkuetoimintaa. PPT on oma ry, jota käytännössä hallinnoi FC Jazz Juniorit ry. Musan Salama toimii yhden ja saman ry:n alla.

MuSa panostaa tällä hetkellä selvästi resursseja edustusjoukkueeseen ja seilaakin mielikuvissa tällä hetkellä myötäisessä. FC Jazzilla on mollivoittoisempaa. Pitää kuitenkin muistaa, että edustusjoukkueet pelaavat eri sarjatasoilla. Mutta mielikuvat usein selättävät faktat.

Musan Salaman pelaajamäärä on tällä hetkellä 650 pelaajaa ja FC Jazzin 401 pelaajaa. Luvut ovat per 12.7.2016. FC Jazz organisaatiolla on seitsemän (7) päätoimista työntekijää. Junioripuolella kuusi (6), joista toimistolla työskentelee kaksi (2). Edustusjoukkueessa on myyntipäällikkö päävalmentajan siirryttyä Turkuun. FC Jazzin satsaus junioripuoleen lienee suhteutettuna pelaajamäärään Suomen suurin. Lisäksi seura resurssoi Kakkosessa pelaavaan reservijoukkue PPT:hen.  Kakkosessa pelaavalla MuSalla on yhteensä kaksi päätoimista, toinen toimistolla ja toinen ”kentällä”.

Kun satunnainen katsoja päättää lähteä edustusjoukkueen otteluun, vaikuttaako hänen päätökseensä seuran junioritoiminta? Otetaan esimerkiksi jääkiekko ja Porin Ässät. Lauantai-ilta. Kolmas erä alkaa, kannustusjuomaa on nautittu kohtuudella ja kotijoukkue johtaa 3-0. Kuinka moni katsoja määrittää Ässiä silloin juniorityön kautta, kun edustusjoukkueen tunnelma vie mukanaan? Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että Ässien juniorityö on laadukasta.

Urheilua, kuten monia muitakin asioita, hallitaan tänä päivänä vahvasti mielikuvin viestinnän avulla. Erilaisia kanavia käyttäen. MuSa on markkinoinut jo pitkään ”Vahvasti juniorityön puolella” kärjellään. Todellisuudessa edustusjoukkueen optimaalisessa avauksessa on 1-2 omaa kasvattia. Yleisesti seurat määrittelevät eri tavoin oman juniorityönsä arvot. FC Jazz on markkinoinut vahvasti juniorityön laadulla.

Tilanne on paradoksaalinen. Edustusjoukkue on se, joka todellisuudessa määrittää seuran identiteettiä. Mutta jonkun pitää myös kasvattaa suomalaisia tulevia huippupelaajia. Lähitulevaisuus näyttää, kumpi seura on jakanut resurssinsa järkevämmin ja kumman strategia kantaa lyhyellä ja pidemmälläkin aikajänteellä.

Huipulle on vain yksi polku

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 15.6.2016

Viime aikoina on kirjoitettu ja keskusteltu paljon siitä, mikä lasten ja nuorten valmennuksessa on oikea tapa tai tie päästä huipulle. Ei ole isoa ja leveää tietä, jota koristaa kultaiset rotvallin reunat ja jota pitkin sankoin joukoin vaelletaan kohti auvoa. On vain yksi polku, joka johtaa huipulle. Kapea ja usein kivikkoinen. Polun alussa olevassa viitassa lukee Harjoittelu.

Kansantaloudellisesti ja –terveydellisesti harrastustoiminta on äärettömän tärkeää. Lajista riippumatta. Tärkeämpää kuin kilpailutoiminta. Paljon tärkeämpää. Mutta huipulle ei pääse muutaman viikkotunnin harjoittelulla. Nyt puhumme siitä. Ihmiset sekoittavat kilpa- ja harrastustoiminnan. Aidat ja seipäät. Puurot ja vellit.

20 viikkotuntia on yleinen suositus lasten kokonaisliikunnan tarpeelle. Uskon, että luontaisesti liikunnalliset ja useammin harjoittelevat saavuttavat tämän helpommin kuin ne, joille liikunta ei ole sisäsyntyistä. Heillä on usein muita intohimoja. Hienoa. Kaikki harrastukset ovat yhtä arvokkaita. Toki liikuntaa tarvitsevat kaikki. Usein vanhempien on vaikea hyväksyä, että heidän lapsensa haluaa ”vain” harrastaa. Tämä johtaa usein jopa suvaitsemattomuuteen kilpatoimintaa kohtaan.

Ihmisten on vaikea ymmärtää, että eri lajeissa herkkyyskaudet tulevat eri aikaan. Osa lajeista on varhaisen erikoitumisen lajeja, kuten vaikkapa jalkapallo tai taitoluistelu. Silloin lajitaitoja pitää harjoitella riittävä määrä nuorena. Muuten käy kuten Vesa-Matti Loirin esittämälle Jakelle elokuvan Pojat loppukohtauksessa. Juna jättää.

Taitoluistelussa 7-9 -vuotiaat aloittavat kaksoishyppyjen harjoittelun. Nämä pitäisivät olla kunnossa 10-11 -vuotiaana, jotta 12-13 -vuotiaana voidaan aloittaa kolmoishyppyjen harjoittelu. Harjoitusmäärät ovat yli 15 tuntia viikossa. Uskallan väittää, että huipputaitoluistelijaa ei tule, jos harjoittelee lajia 3 tuntia viikossa tai aloittaa teini-iän kynnyksellä.

On syntynyt lahkomaista ajattelua, että vähemmällä työllä tai toistoilla pääsisi huipulle jos ikään kuin vain haluaa valita sen tien. Pahoittelen. Paljastan salaisuuden. Ei pääse. Huipulle pääseminen vaatii ennen kaikkea lahjakkuutta harjoitella. Laadukkaasti ja paljon. Valintoja ja vahvan päätöksen. Kun puhutaan huipun tavoittelusta, kukaan ei ole toista niin paljon lahjakkaampi, että saavuttaa huipun ilman valtavaa määrää lajiharjoittelua. Toki hieman lajista riippuen.

Erikoistuminen yhteen tai kahteen lajiin nuorena ei tarkoita sitä, etteikö harjoittelu voisi olla monipuolista. Harjoittelun monipuolisuus liittyy valmentajien ammattitaitoon. Harjoittelun tulee olla riittävän monipuolista jotta esimerkiksi rasitusvammoilta vältytään. Nykyään nuorilla on liikaa rasitusvammoja. Tämä ei johdu erikoistumisesta vaan valmennuksen laadusta ja sisällöstä.

Teoreettisesti on aivan sama, kuinka monta harjoitusta joukkueella on viikossa. Tärkeää on lajiharjoittelun kokonaismäärä. Minimivaade on yhteensä 10 000 tuntia. Siis ennen kuin oikea ura eli aikuisura alkaa. Yksikään valmentaja tai organisaatio ei tee kenestäkään huippupelaajaa. Jokainen huippupelaaja tekee itsestään huipun. Vain ja ainoastaan harjoittelemalla. Kuten Jari Litmanenkin totesi (SK 9.6.2016). ”Vastuu on loppukädessä yksin pelaajan”.

Kyl määki yhreksäkyl luvul

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 31.5.2016       Olen viime vuosina tavannut satoja porilaisia jalkapallosta kiinnostuneita ihmisiä. Suurin osa haikailee 90-luvun kulta-aikojen perään. ”Kyl määki sillo 90-luvul kävi kattoos pelei” muistelee lähes jokainen. Olen aina kysynyt välittömästi: ”Miksi et käy enää?”. Vastaukset ovat olleet pääsääntöisesti epämääräistä muminaa ja selityksiä. Suomi todellisena urheilumaana on illuusio. Silmiinpistävin seikka on seurojen yhteisöllisyys ja merkitys ympäröivälle yhteisölleen. Tai sen puuttuminen. Kuten monissa yhteyksissä on usein mainittu, menestyksen perään myös me suomalaiset olemme persoja. Peräänkuulutan todellista urheilukulttuuria, jossa vaikkapa seuran edustusjoukkueen sarjataso ei määritä sitä, miten seuraan suhtaudutaan. Valitettavaa sanoa, mutta liian moni porilainen elää jalkapallon osalta vieläkin kultaisella 90-luvulla. Henkisissä DVD -soittimissamme soi vieläkin Virve Rosti ja Menneisyyden Vangit.  Ne ajat ovat upea muisto ja lähellä kaikkien sydäntä. Hyvä niin. Niin minunkin. Niitä ei meiltä kukaan ota pois. Mutta Lapinlahden Lintuja lainaten: ”Ennen oli ennen ja nyt on nyt”. Tällä hetkellä paras porilainen jalkapallojoukkue on Suomessa sijalla 22. Se oikeuttaa Ykkönen kymmenenteen sijaan. FC Jazzin budjetti on 3-4 kertaa pienempi kuin suurimpien Ykkösen seurojen tai pienempien Veikkausliiga-seurojen. Euroissa tämä on noin puoli miljoonaa. Tällä hetkellä porilaisen joukkueen matka Veikkausliigaan on todella paljon pidempi kuin suurin osa ihmisistä edes ymmärtää. On hyvä muistaa, että esimerkiksi 90-luvulla FC Jazzin tulonhankintakanavat olivat aivan erilaiset kuin tämän päivän urheiluseuroilla. Porin seutukunta on seitsemänneksi suurin asukasluvultaan ja kahdeksanneksi suurin työpaikkamäärältään. Eikö teoreettisesti mene niin, että Porissa tulisi pelata Veikkausliigaa? Miksi olemme sitten niin kaukana? Seura, yleisö ja yhteistyökumppanit muodostavat menestyksen perustan. Mikäli joku näistä kolmesta asiasta ei ole kunnossa, menestystä harvoin tulee. Seurojen pitää huolehtia yleisesti arvostaan yhteisölleen, ulkoisesta viestinnästä, tuotteistamisesta ja myynnistä vain muutamia mainitakseni. Yhteistyökumppaneiden pitää kantaa vastuunsa suhteessa kokoonsa. Ei voi olla niin, että konsernin ja toiminimen panostus on samansuuruinen. Minkä kaupunki ja kukin yhteisö ansaitsee, voi helposti tarkastaa omista yleisömääristään. 500 000 suomalaista on tekemisissä jalkapallon kanssa viikottain. Suomessa pelataan 59 000 jalkapallo-ottelua vuodessa. Mikäli jokainen 500 000:sta kävisi katsomassa yhdenkin ottelun viikossa, olisi jokaisen ottelun matemaattinen katsojakeskiarvo noin 440 katsojaa per ottelu. Siis jokaisen ottelun. Moniko seuran toimihenkilö käy edustusjoukkueen peleissä? Kuinka moni vanhempi käy peleissä? Kuinka moni jalkapalloihminen käy peleissä? Yksittäisen ihmisen suurin tuki seuralleen ja yhteisölleen on käydä otteluissa. Ostaa pääsylippu ja käyttää palveluita. Näin seura saa resursseja kehittyä ja sen kiinnostavuus lisääntyy yhteistyökumppaneiden silmissä. Koska sinä olet viimeksi käynyt oman joukkueesi jalkapallo-ottelussa ja nauttinut pelistä paikan päällä? käyttää palveluita. Näin seura saa resursseja kehittyä ja sen kiinnostavuus lisääntyy yhteistyökumppaneiden silmissä. Koska sinä olet viimeksi käynyt oman joukkueesi jalkapallo-ottelussa ja nauttinut pelistä paikan päällä? 500 000 tuhatta suomalaista on tekemisissä jalkapallon kanssa viikottain. Suomessa pelataan 59 000 jalkapallo-ottelua vuodessa. Mikäli jokainen 500 000:sta kävisi katsomassa yhdenkin ottelun viikossa, olisi jokaisen ottelu keskimääräinen katsojakeskiarvo noin 440 katsojaa per ottelu. Siis jokaisen ottelun. Moniko seuran toimihenkilö käy edustusjoukkueen peleissä? Kuinka moni vanhempi käy peleissä? Kuinka moni jalkapalloihminen käy peleissä? Yksittäisen ihmisen suurin tuki seurallaan ja yhteisölleen on käydä otteluissa. Ostaa pääsylippu ja käyttää palveluita. Näin seura saa resursseja kehittyä ja sen kiinnostavuus lisääntyy yhteistyökumppaneiden silmissä. Koska sinä olet viimeksi käynyt oman joukkueesi jalkapallo-ottelussa ja nauttinut pelistä paikan päällä?

Kakkosen kovin nimi löytyy penkin päästä

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 3.5.2016

Porilaiset Musan Salama ja FC Jazz  -organisaation kakkosjoukkue PPT pelaavat Kakkosen C-lohkossa (länsi-pohjoinen).  Kakkonen pelataan kolmessa 12 joukkueen lohkossa. Otteluita joukkueille tulee vain 22, joten jokaisen ottelun painoarvo on iso. Varsinkin kun lohkojen kolme viimeistä putoavat kolmoseen.

Kakkosen minimikustannukset sarjan läpiviemiseksi ovat noin 50 000 euroa ilman minkäänlaisia pelaajakorvauksia. Mikään halpa sarja ei Kakkonenkaan ole.  C-lohkossa pelaaminen tuo lisäkustannuksia noin 5000 euroa verrattuna B-lohkossa (etelä) pelaamiseen. Lohkojako ei nostanut kustannuksia suhteellisesti niin paljon kuin seuroista annettiin keväällä ymmärtää. Vaikutti siltä, että verrokkina käytettiin sitä, että kaikki ottelut olisivat olleet kotiotteluita? Päätös kolmeen lohkoon siirtymisestä on julkaistu 24.11.2014 klo 13.34 joten kustannusten nousu on ollut tiedossa. Lohkojaosta riippumatta.

C-lohko tuo uusia, mielenkiintoisia ja kokeneita joukkueita Poriin. Sarjan suosikit ovat AC Kajaani, VIFK ja OPS.  Sarjan kovin nimi löytyy JS Herculesin (Oulu) penkin päästä. Joukkueen päävalmentaja on Daniel Amokachi. Takavuosien Nigerian maajoukkuetähti muistetaan MM-kisoista ja esityksistään Valioliigan Evertonista. Amokachi on tehnyt myös ensimmäisen nykymuotoisen Champions Leaguen maalin Bruggen paidassa Moskovan ZSKA:ta vastaan.

MuSa oli Kakkosen lohkossaan 2015 hienosti toinen ja varsinkin kauden aloitus oli äärettömän vahva. Salaman talvikausi on ollut aavistuksen rikkonainen. Päävalmentaja Matti Santahuhta on koko valmennusuransa luottanut 4-4-2 taktiikkaan, jossa keskikentälle muodostetaan ns. timantti. Mielenkiintoista seurata, onko Santahuhta valmis viilaamaan taktiikkaansa, mikäli siihen tulee tarvetta.

Juuri ennen kauden alkua MuSa veti tutut kaniinit hatusta. Verneri Salminen tuo pallollisen pelin lisäksi valtavasti johtajuutta MuSan pelaamiseen. Lisäksi vanhat tutut Plumb Jusufi ja Bilal Velija nostavat joukkueen tasoa merkittävästi.

Mikäli MuSa pystyy säilyttämään pelissään viime vuoden Metsäpirtin hengen yhdistettynä balkanilaiseen taitoon, se menestyy ja on vahvaa keskikastia. Varsinkin kotikentällään Salama Groundilla joukkue on vahva ja vaikeasti voitettavissa.

Riku Paularinteen valmentama PPT pelaa ensimmäistä kauttaan Kakkosessa. PPT koostuu kolmentyyppisistä pelaajista. Pitkään joukkueessa mukana olleista, nousevista junioreista ja edustusjoukkue FC Jazzin pelaajista. Paularinne suosii aktiivista pelitapaa jossa kontrolloidaan palloa. Taidollisesti joukkue on hyvää Kakkosen tasoa, mutta sen pitää olla valmis myös tarvittaessa vastaamaan fyysiseen peliin ja oltava henkisesti kova.

PPT:ssä pelaavien pelaajien pitää olla vielä matkalla johonkin. + 20-vuotias pelaaja joka ei kolkuttele Ykkösen kokoonpanon portteja ei ole enää nuori lupaus. Kentällä pitää nähdä tulevaisuuden nimiä, jotta Kakkosessa pelaaminen on perusteltua. Lisäksi PPT:n tehtävä on tukea edustusjoukkue FC Jazzin toimintaa. Oman haasteensa organisaatiolle tuo myös A-nuorten pelaama SM-sarja, jossa vanhimmat pelaajat ovat 20-vuotiaita. Nousijajoukkueelle on tulossa kova kausi, mutta sillä on mahdollisuudet säilyttää sarjapaikkansa.

Kun häviämisestä tuli hyväksyttävää

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 30.4.2016

Palloliitto linjaa uutta pelaajakehitysstrategiaansa pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihisen johdolla. Keskeisimmät nostot ovat, että suomalaisia pelaajia halutaan saada lisää Veikkausliigaan, tuottaa parempia paikallisia pelaajia sekä nostaa juniorivalmentajien tasoa. Hyviä tavoitteita.

Tihinen muistuttaa, että ”kultainen sukupolvi”, jota Tihinen myös itse edusti, sai pelata 16-18 -vuotiaina edustusjoukkueiden pelejä kärsivällisten valmentajien ansiosta. Väitän, että ”kultainen sukupolvi” sai pelata edustusjoukkueiden pelejä koska he olivat hyviä jalkapalloilijoita.

Viimeaikoina pelaajakehityskeskustelua Suomessa on viety siihen suuntaan, että pelaajakehityksen koko vastuu on edustusjoukkueiden päävalmentajien vastuulla. Kilpajoukkueiden päävalmentajat ovat tulosvastuullisia joka päivä. Mikä on junioripuolen vastuu suomalaisessa pelaajakehityksessä? Mikä vastuu on siitä, että oma juniorituotanto tuottaa riittävän hyviä pelaajia edustusjoukkueisiin?

Jokainen päävalmentaja, seurajohtaja ja -toimija haluaa, että omassa edustusjoukkueessa pelaa mahdollisimman monta omaa kasvattia. Se palvelee parhaiten seurayhteisöjä ja suomifutista.  Mutta käytännössä yhdessäkään kilpaseurassa maailmassa ei ole niin, että kaikki pelaajat ovat omia kasvatteja.

Ei kilpajoukkueissa ole mitään kiintiöpaikkoja passin syntymäpaikan mukaan. On vain hyviä ja ”huonoja” pelaajia. Ei nuoria eikä vanhoja, vaaleita tai tummia. Vain hyviä ja ”huonoja”.

Nykyiset nuoret pelaajat ovat liian usein henkisiä ja fyysisiä nuudeleita saapuessaan edustusjoukkueen pukukoppiin. Olen puhunut tästä usean suomalaisen huippuvalmentajan ja jalkapallovaikuttajan kanssa. Mielipide on lähes yksimielinen. Huippupelaajan erottaa henkisistä ominaisuuksista. Esimerkkeinä Porista vaikka nuoret talentit Tuure Mäntynen ja Patrik Raitanen.

Varsinkin junioripuolen vastuullisen pitää ymmärtää, että jalkapallo on muutakin kuin kiva peliasento, videoklippien katselua ja aamiainen Eerikkilässä. Jalkapallo on myös fyysistä valmiutta, henkistä kovuutta, kykyä ottaa ja antaa, hävitä ja voittaa.

Viime vuosina juniorijoukkueiden harjoitusmäärät ovat yhä nousseet. Määrät ovat eurooppalaista kärkitasoa. Samalla juniorimaajoukkueiden tulokset ovat jättäneet paljon toivomisen varaa. Esitän kysymyksen. Mitä siellä junioriharjoituksissa tehdään? Ymmärtävätkö valmentajat mitä huipulle pääseminen vaatii? Toki viime kädessä jokainen huippupelaaja luo uransa itse harjoittelemalla tuhansia tunteja omalla ajallaan. Seura on kanava, jonka pitää tukea kehitystä.

Kilpaurheilussa ei ole niin, että ”tuloksella ei ole väliä”. Tämä mantra on levinnyt Eerikkilästä liian pitkään ja liian laajalle ympäri suomalaisia kilpaseuroja. Tuloksella on väliä. Kaikissa urheilulajeissa paremmuus ratkaistaan tulosten perusteella. En tarkoita, että esimerkiksi junioreissa pitää luoda taktiikka siten, että ottelu voitetaan keinolla millä hyvänsä. Mutta voittamisen pitää olla aina tavoite numero yksi. Oli pelin teema mikä tahansa.

Jos hitsaamaan oppii hitsaamalla, virkkaamaan virkkaamalla, niin miksi meillä suomifutiksessa on luotu illuusio, että häviämällä oppii voittamaan? Jotta kellään ei olisi vastuuta ja pelaajakehityksen taakse voi aina mennä? 

Olemme tilanteessa, että käyttöön pitää ottaa entisen poliitikon toteamus. ”Kun mikään ei enää auta, niin kannattaa kokeilla totuutta”.

Maltillinen pelaajabudjetti tuo paljon töitä

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.4.2016

Kivikova kymmenen joukkueen Ykkönen on jälleen valmis alkamaan. FC Jazz sijoittui viime vuonna seitsemänneksi ja aloittaa nyt kolmannen kautensa Ykkösessä.

Ykkönen 2016 on kovempi kuin Ykkönen 2015. Nousijat KPV ja GrIFK ovat selkeästi laadukkaampia joukkueita kuin pudonneet MP ja VIFK. Syksyllä kolmen parhaan joukossa ovat FF Jaro, KTP ja AC Oulu.

Seuran edustusjoukkueen FC Jazzin pelaajabudjetti on maltillinen. Vain GrIFK:lla lienee pienempi, mutta pääkaupunkiseudun pelaajamassa takanaan. Pienellä pelaajabudjetilla on pakko ottaa näkemystä, tehdä paljon töitä, etsiä lukuisia vaihtoehtoja, olla luova ja luoda hyviä suhteita agentteihin.

Kakkosesta löytyy harvoin valmiita pelaajia Ykköseen. Yleisesti ottaen tasoero Ykkösen ja Kakkosen välillä on paikoitellen suuri. Mikäli Kakkosen 36 joukkuetta (ennen 40) jaettaisiin myös 10 joukkueen lohkoihin tason mukaan, saattaa Kakkosen pelaajalla olla jopa neljän sarjatason hyppäys Ykköseen. Usein Kakkosen pelaajien fysiikka ei myöskään riitä Ykköseen.

FC Jazzin puolustuslinja Jussi Välilän johdolla on laadukas Ykköseen, kun vielä Gabriel Wirz vaikuttaa laadukkaalta hankinnalta. Hyökkäyspeli lepää paljon uuden kapteenin, Samu-Petteri Mäkelän pelihuumorin ja vasemman jalan varassa. Nauha vasemmassa olkavarressa on nostanut SP:n uudelle tasolle. Mäkelä on ollut harjoitusotteluissa selkeästi FC Jazzin paras hyökkäävä pelaaja ja käytännössä kaikki FC Jazzin vaaralliset hyökkäykset kulkevat hänen kauttaan. Myös Juho Lehtonen haluaa pelata hyvän kauden.

FC Jazzin suurin pelillinen haaste on ollut pitkään keskikentän pallokontrolli. Palloa ei pystytä pitämään omalla joukkueella ja pitkiä hyökkäyksiä tulee liian vähän. Tämä aiheuttaa usein myös painetta omalle puolustuslinjalle. Espanjalainen Daniel Sanchez vaikuttaa hyvältä hankinnalta juuri tähän vaivaan. Kuten myös Leroy Maluka.

Menestyäkseen FC Jazzin avainpelaajien pitää pysyä terveenä. Joukkue olisi tarvinnut vielä muutaman hyökkäävän pelaajan lisää. Toki SJK-kortti voi tilannetta vielä muuttaa. John Allenin luoma tiukka pelikuri ei saa löystyä missään vaiheessa ja ratkaisijoita pitää löytyä laajalla rintamalla.

Ottaakseen seuraavan askeleen ja vakiinnuttaakseen paikkansa Ykkösen ylemmässä keskikastissa FC Jazzin pitää päästä kasvattamaan pelaajabudjettiaan. Veikkausliigaan nousemisesta edes puhuminen ei ole relevanttia ennen kuin pelaajabudjetti on kolminkertaistunut. Miten se tehdään, on seurajohdon pystyttävä ratkaisemaan yhdessä yhteistyökumppaneiden ja yleisön kanssa.

FC Jazz tavoittelee paikkaa viiden joukkoon. Se vaatii joukkueelta huippusuorituksen. Varmaa kuitenkin on, että John Allen repii materiaalista tänäkin vuonna irti kaiken mahdollisen.

Mami. Herra Vilpittömyys.

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 19.4.2016

Sivistyssanakirja määrittää sanan vilpitön seuraavasti: rehellinen, totuudellinen, suora, teeskentelemätön, avoin. Adjektiivina vilpitön on aito, rehellinen, jolla ei ole taka-ajatuksia.

Valitettavasti harvoin nykymaailmassa sanakirja on hiirenkorvalla tästä kohtaa. Vapaaehtoistyön tekijät vähenevät. Ymmärrettävistäkin syistä. Paikoitellen vapaaehtoistyön vilpittömyys on kyseenalaista. Harvinaista ja äärettömän kunnioitettavaa on pyyteetön työ toisten hyvinvoinnin hyväksi ilman omia tarkoitusperiä. Onneksi näitäkin ihmisiä vielä on.

Kevättalvella 1989 tutustuin yhteen vilpittömimmistä ihmisistä, jonka kanssa olen samoja polkuja saanut kulkea. Silloinen PPT:n päävalmentaja Pauno Kymäläinen kutsui minut edustusjoukkueen harjoituksiin. Ensimmäisenä minua oli vastassa Jorma Murto. Kaikki tunsivat hänet jo silloin nimellä Mami.

Mami oli tehnyt jo pitkän uran pelaajana ja juniorivalmentajana, mutta oli nyt aloitteleva edustusjoukkueen huoltaja. Tästä tulikin hänen julkisin roolinsa varsinkin 90-luvulla, josta hänet muistetaan ympäri Suomea. Hetken edustuksen mukana oltuani sain häneltä jalkapallokengät. Elämäni ensimmäiset ilmaiset futiskengät! Se on pelaajalle erittäin iso asia. Kengät olivat monta numeroa liian isot ja nykyrahassa 25 euroa. Tämä ei haitannut, koska Mami sanoi niiden olevan hyvät. Ja totta kai Mamia oli uskominen.

Vilpitön halu auttaa toisia ihmisiä ei tarvitse yhteistä kieltä. Brasilialaiset olivat olleet hetken jo Suomessa ja Mamilla sattui auton kanssa pieni haaveri. Mahtoiko olla niin, että hän myöhästyi hieman jostakin paperille piirretystä kellonajasta ja paikasta. Mutta Mamilla oli hyvä syy ja sen hän kertoikin käsien avustuksella. ”Minä. Mazda. PUM! PUM!” Asia tuli ymmärretyksi.

Työuransa Mami teki Postin palveluksessa. Siihen aikaan työpäivät loppuivat jo kello 10 aikoihin, joten futikselle ja ihmisten auttamiselle jäi hyvin aikaa. Tosin silloin tällöin työpäivät saattoivat venyä lähes 11:een, koska kaikki ”Kuukkarin” rouvat halusivat vaihtaa kuulumiset Mamin kanssa. Joulunajan kierros kesti pitkään, kun joka taloudesta ystävällinen ja iloinen mies sai jonkun lahjan.

Tänä päivinä seurat joutuvat pohtimaan, kuka tai ketkä hoitavat arkipäivän juoksevia pikku asioita, joita on paljon ja ne tulevat usein yllättäen. Ennen tätäkään ei tarvinnut pohtia. Mami hoiti. Kaiken. Aina.

Usein loppukaudesta suuri määrä työtä toisten hyvinvoinnin eteen alkoi hieman väsyttää. Käytännössä joka vuosi Mami kertoi syyskuussa tämän olevan hänen viimeinen kautensa. Mutta jo heti marraskuun alussa hän ihmetteli ja huhuili Karhuhallissa kahvipannu kuumana. Missä kaikki ovat? Uusi kausi alkaa. Valmiina auttamaan.

Haastan kaikki vaalimaan vilpitöntä ja hyväntahtoista elämäntapaa. Niin meidän kaikkien on parempi. Vilpitön, ystävällinen ja hyväntahtoinen ihminen, aviopuoliso, isä ja isoisä on poissa. Uskon puhuvani kaikkien Mamin kanssa eri vuosikymmeninä toimineiden puolesta.

Kiitos Mami! Lepää rauhassa. Me hoidetaan kyllä nämä pallot, liivit, tötsät ja muut tästä eteenpäin.

”Mami” Jorma Johannes Murron muistoa kunnioittaen.

Stadion vailla kokemaa

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 26.3.2016

Porin johtavat jalkapalloseurat ovat pitkään käyttäneet Porin Stadionia kotikenttänään. Stadion tunnetaan myös lisänimellä ITS, Ikuisen Tuulen Stadion. Stadionin katsomo on rakennettu 1965, yli 50-vuotta sitten. Suomifutiksen suurimpia ongelmia on, että liian monessa kaupungissa pelataan 1960-luvulla rakennetulla yleisurheilukentällä, jonka pääsuoran eteen on rakennettu DDR-henkinen betoninen pääkatsomo. Toki tässä on iso peiliin katsomisen paikka myös jalkapallovaikuttajilla.

Porissa pääkatsomon ja kentän välissä ei ole edes normaalia kahdeksan juoksuradan suoraa. Ennen pääkatsomoa ovat vielä pituushyppypaikat. Tyly todellisuus on, että kentän ja katsomon erottaa toisistaan 17 juoksuradan levyinen alue. Onko joku muuten kuullut jäähallisuunnitelmasta, jossa olisi short track –rata?

Stadion pystyy vastaamaan tämän päivän sidosryhmien tarpeisiin kovin huonosti. Lisäksi urheilutapahtuman tärkein asia, kokema, jää täysin syntymättä. Kokemalla tarkoitan jalkojen töminää, pelaajien kommentteja ja ohjeita, tunteiden purkauksia, säärisuojien kolahduksia, pelin tempoa vain muutamia mainitakseni. Elementtejä, jotka jättävät keskinkertaisestakin ottelusta positiivisen muistijäljen katsojaan ja jonka saa aikaan jo muutama satakin katsojaa.

Urheilutapahtumat ovat kehittyneet viime vuosina vauhdilla. Vaikka itse ottelu on edelleen tapahtuman keskiössä, sen painoarvo pienenee vuosi vuodelta. Katsojat tarvitsevat ja vaativat muitakin palveluja kun istuimen, kahvin ja makkaran. Hyvä esimerkki tästä on uusittu Isomäki Areena, joka tarjoaa käyttäjilleen paljon laadukkaita palveluja.

Porissa on lisääntynyt myös julkinen keskustelu uuden sisäpeliareenan rakentamisesta. Urheilutalo ei pysty enää kattamaan käyttäjiensä tarpeita. Nykypäivänä ei pidä keskustella liikuntapaikkarakentamisesta, vaan aina laajemmasta kokonaisuudesta. Voidaanko samaan kokonaisuuteen liittää päiväkoteja, vanhusten palveluita, kerhoja ym. kuntien tärkeitä velvoitteita. Entäpä Pori kulttuurikaupunkina, kuten vaikkapa Pori Jazz, erilaiset messut ja tapahtumat jne.

Mitä jos nämä kaksi tarvetta yhdistettäisiin? Synenergiaetuja on useita. Lisäksi selvittämisen arvoinen asia olisi vaihtaa rakennusoikeutta rakentajan velvoitteeseen osallistua liikuntapaikkojen kustannuksiin. Ainoa oikea paikka olisi kaupungin sydämessä oleva Herralahti, jolla on porilaisessa urheiluhistoriassa iso merkitys.

1000 katsojaa vetävä, n. 70 metriä pitkä sisäliikuntahalli rakennettaisiin Herralahden kentän pohjoispuolelle, nykyisten, purkukuntoisten pukukoppien suuntaisesti, ”kuudeltatoista kuudelletoista”. Katsomo-osan ylimmässä kerroksessa voisi olla vaikkapa aitioita, joista olisi ikkunat molemmille pelikentille.

Jalkapallokentän 1500-2000 katsojaa vetävä pääkatsomo olisi erittäin kustannustehokas rakentaa, kun penkkirivit tuettaisiin jo valmiiseen rakennukseen. Kate pääkatsomolle tulisi kätevästi, kun sisäliikuntahallin katolle rakennettaisiin valmiiksi pitkä lippa. Kun jalkapallokentän muita sivuja kiertäisi vielä kevytrakenteinen viiden penkkirivin katettu katsomo, olisi 3000-3500 katsojan, ehkäpä  Suomen idyllisin jalkapallostadion, valmis. Kuten myös moderni ja monikäyttöinen sisäliikuntapaikka. Miettikääs.

Liittokokoustriangeli

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 16.3.2016

Suomifutiksen ylin päättävä elin, liittokokous, pidetään Tampereella huhtikuussa. Esityslistan tärkein kohta on liite 2, toimintastrategia 2016-2020, jossa määritellään mm. pelaajakehityksen linjauksia. Liite ei ole julkinen runsas kuukausi ennen kokousta ja asiasta ei käytännössä ole käyty minkäänlaista julkista keskustelua.

Kentän johtavien operatiivisten toimijoiden tahtotila on saada resurssia piirien hallinnosta kalkkiviivojen sisäpuolelle. 12 piirin tarpeellisuus puhuttaa kulisseissa, sillä piiriorganisaatiomalli on 1930-luvulta. Ajalta ennen kännykkää ja sähköpostia. Liittokokouksen keskeiset tehtävät ovat toimintastrategian vahvistaminen ja puheenjohtajien valinta tulevalle nelivuotiskaudelle.

Nykyinen puheenjohtaja Pertti Alaja on saanut paikoitellen osakseen kovaakin kritiikkiä. Suuri osa kritiikistä on kohdistunut hänen luottamustoimiinsa FIFA:ssa. Alajalle ei ole ilmaantunut haastajaa puheenjohtajavaaliin ja hänen jatkonsa puheenjohtajana lienee selvä. Varsinkin kun kaikkien 12:n piirin puheenjohtajat asettuivat jokin aika sitten yksimielisesti istuvan puheenjohtaja Alajan taakse. Piirien puheenjohtajat olivat asiassa aloitteellisia, ei Alaja.

Asiantuntijapiireissä täydellistä tukea pidettiin hieman yllättävänä, sillä varsinkin suurimpien piirien, Uudenmaan ja Helsingin tiedetään suhtautuvan moniin Palloliiton tekemisiin nihkeästi. Lisäksi Veikkausliiga-seurat eivät ole olleet tyytyväisiä siihen, miten heitä on kuunneltu päätöksenteossa. Joka tapauksessa Alaja nauttii vahvaa luottamusta ja hän jatkaa puheenjohtajana.

Näyttääkin siltä, että taktiset muutokset tehdään varapuheenjohtajapelissä. Näitä paikkoja on kaksi. Uudenmaan tai Helsingin piiri on saamassa oman edustajansa varapuheenjohtajaksi ja Mr. HJK Olli-Pekka Lyytikäinen on vahvoilla toiseksi varapuheenjohtajaksi. Toinen nykyisistä varapuheenjohtajista on huhujen mukaan jo ilmoittanut vetäytyvänsä.

Liittokokouksen kuuma peruna tullee olemaan 12 piirin kohtalo. Esittääkö toimintastrategia, että piiriorganisaatiot lopetetaan joko osittain tai kokonaan? Tämä on myös Alajan tahtotila. Myös siksi piirien puheenjohtajien esiintulo yllätti.

Muutoksessa aina joku menettää tittelinsä.  Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että suuri osa liittokokousedustajista istuu oman nykyisen piirinsä piirihallituksessa. Mitkä asiat todella vaikuttavat, kun tärkeää nelivuotisstrategiaa päätetään? Voiko toimintastrategiaesitys muuttua kokouksen aikana, jos se uhkaa liikaa liittokokousedustajien nykyisiä titteleitä? Mielenkiintoiseksi kokouksen tekee myös se, että ensin päätetään toimintastrategia ja vasta sen jälkeen puheenjohtajat.

Etukäteen lienee nyt varmistettu, että muutoksen tullessa piirit saavat itsenäisesti organisoida mahdolliset yhdistymiset tai muut järjestelyt ilman suurempaa ohjausta. Tai sitten uudistusta ei tule. Mene ja tiedä, en ollut piirien puheenjohtajien sähköpostilistalla. Toivottavasti tämä triangeli, toimintastrategia-piiriuudistus-puheenjohtajavaali tuo parhaan mahdollisen lopputuloksen suomalaiselle jalkapallolle.

Piirien hallintoa pitää purkaa ja lisätä resurssia kentälle. Nyt liian harva piirityöntekijä pystyy tuottamaan lisäarvoa pelaajakehitykselle. Suomifutis tarvitsee vahvan strategian, jonka pääpainopiste on kentällä. Kalkkiviivojen sisäpuolella. Siihen tarvitaan kaikki resurssit.

Keinonurmelle kate?

Julkaistu Satakunnan Kansassa 8.3.2016

Porin Karhuhalli avattiin 1992 ja se on palvellut ansiokkaasti porilaisia jalkapalloilijoita ja muita pian neljännesvuosisadan. Jalkapallo on ylivoimaisesti harrastetuin laji Porissakin. Karhuhallin kapasiteetti jalkapallon suhteen on tullut täyteen. Turvallisuusnäkökulmasta vuorot ovat jo paikoitellen liian täynnä. Monet alakoululaiset joutuvat aloittamaan harjoitukset arkena jo klo 15.00, jotta harjoitusvuoroja löytyy. Täysi käyttöaste sinällään on hieno asia. Alkuvuosina Karhuhallin vuosittainen kävijämäärä oli 40 000. Viime vuosina luku on kohonnut yli 100 000:n!

On myös huomioitava, että nykyään 2009 valmistuneella lämmitettävällä keinonurmella harjoittelevat kaikki yli 15-vuotiaat. Karhuhallin rakentamisen jälkeen talviharjoittelu on siis kolmin- ,jopa nelinkertaistunut. Tähän on useita syitä. Nykyään kaikki seurat ja joukkueet haluavat harjoittelemaan Karhuhalliin, mikä on aivan luonnollista. Lisäksi on tullut kuntaliitoksia ja varmasti lisää tulee. Samalla koulusalien käyttö on vähentynyt. 90-luvulla ei ollut käytännössä junioreiden salibandyä, joka täyttää paljon koulujen saleja. Ja hekin kärsivät kroonisesta tilan puutteesta. Koulusali sinällään on edelleen kelpo paikka harjoitella jalkapalloa. Lisäksi 20 vuoden aikana harjoitusmäärät ovat käytännössä tuplaantuneet, samoin pelaajamäärä ja laji on tullut ympärivuotiseksi.

Talviharjoittelun nykyaika ja tulevaisuus ovat alipainehallit. Keinonurmien käyttökustannukset ovat korkeat ja niitä ei käytännössä enää edes tehdä. Porissa lämmitys maksaa 35 000 – 100 000 euroa vuodessa. On ymmärrettävää, että Porin kaupunki joutuu säästämään lämmityskustannuksissa ja kenttä ei aina ole kesäkunnossa. Tämä luonnollisesti laskee käyttöastetta.

Ehdotan, että porilaiset seurat yhdistävät voimansa ja alkavat yhdessä suunnittelemaan ja ajamaan keinonurmen kattamista alipainehallilla. Tämä auttaisi kovasti kaikkia seuroja. Ja ennen kaikkea pelaajia. Seurat lähtevät itse mukaan talkoisiin. Iso vaikutus Karhuhallin rakentamiseen oli, että porilaiset seurat yhdistivät voimansa.

Alipainehalli maksaa noin 1 000 000 euroa, sillä kenttä ja muu infra ovat vieressä valmiina. Hallin voisi lämmittää jo olemassa olevalla kaukolämpöjärjestelmällä ja säästöä voisi syntyä kymmenessä vuodessa 300 000 euroa. Lämpötilaksi riittää +8. Keinonurmen talvituntitaksa on porilaisille nyt 43,50 euroa (sis. alv). Tuplaamalla tämä saataisiin samassa ajassa toinen 300 000 euroa. Mainittakoon, että yksityisten hallien tuntihinnat ovat 150-300 euroa. Näin ollen investoinnista olisi yli puolet jo kasassa. Lisäksi löytyy erilaisia avustusmuotoja.

Mukaan pitää vielä houkutella Porin kaupunki. Uskon, että kaupungin päättäjillä on edelleen ymmärrys investoinnin ennaltaehkäisevään vaikutukseen vaikkapa terveydenhoitokustannuksissa. Seurojen on hyvä ymmärtää, että maailma muuttuu. Olemalla itse osallisena pääsee parempaan lopputulokseen.

Voisiko yhdistyminen hallihankkeessa myös lähentää porilaisia jalkapalloseuroja muilla sektoreilla? Nyt tarvitaan intohimoinen veturi, jolla on neuvottelutaitoja ja hyvät suhteet kaupungin päättäjiin. Oletko se sinä?

PS. Tuleva kuntavaaliehdokas. Ilmainen vinkki. Lue tämä vielä toiseen kertaan. Nyt puhutaan tuhansista äänestäjistä.

Suomifutiksen ongelma - No Respect

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.2.2016

UEFA on käyttänyt vuosien varrella kymmeniä miljoonia euroja Respect -teeman markkinointiin. Respect -teeman ajatus on yksinkertaisesti kunnioittaa pelikaveria. Ihonväriin, asemaan tai pelipaidan väriin katsomatta.

Seurasin sosiaalisessa mediassa erään urheiluseuran 50-vuotisjuhlia. Kyseessä ei ollut jalkapalloseura. Kuvien ja tekstien välityksellä huokui suuri keskinäinen kunnioitus. Mieleeni nousi kysymys. Onko suomifutiksen suurin ongelma keskinäisen kunnioituksen puute? En puhu edes haasteesta. Puhun ongelmasta. No Respect.

Suurin kivi pelikengässä on seurojen välinen yhteistyö. Valitettavan totuudenmukainen on huumoriksi tarkoitettu lause kentän laidalta. ”Suomalaisen jalkapalloseuran pahin vihollinen on toinen suomalainen jalkapalloseura.” Apulantaa lainaten. ”Pahempi toistaan, kumpikin on. Ja kuinka nyt ne tappaa toisiaan. Sokeina toistaa, lausetta samaa. Kuinka ne on tässä oikeessa.”
 
Valitettavasti kunnioituksen puute näkyy jokaisella tasolla. Liittokokouksen aattoyönä ehdokkaan vahvuuksien kertominen unohtuu. Toki vääristellään ”Masan” tokaisua 70-luvulta. Vai oliko se vielä kultaista 60-luvun loppua? Paikoitellen piiritasolla tullaan sukille jalkapohjat edellä. Edestä ja takaa. Seurojen A ja B välinen, pelaajien kannalta fiksulta vaikuttava yhteistyö, kaatuu vuoden 1985 tapahtumiin. ”Penan” lahjakas pelaaja siirtyi seurasta A seuraan B. Silloisiin D-junioreihin. ”Penalla” on vieläkin kova ääni. Seurassa A ei muuten silloin ollut edes D-junioreita.

Seurojen sisällä on jännitteitä ja erilaisia heimoja. Osa jalkapalloihmisistä ja -seuroista julkaisee virallisilla kanavillaan mitä sattuu. Ja vanhemmat. Vastustajaseuran sydämestään jalkapalloa rakastava poika tai tyttö epäonnistuu yrittäessään parhaansa. Sitä pitää kentän laidalla oikein porukalla vahingoniloisena hurrata? Oletteko muuten miettineet? Miten alle kouluikäisen mielestä joku toinen seura ja sen pelaajat ovat ”ihan tyhmiä”.  Saanko arvata? Ovat kuulleet sen joltakin ”aikuiselta”.

Jalkapallo on ylivoimaisesti Suomen harrastetuin laji. Lisenssipelaajia on noin 130 000. Jalkapallo on ylivoimaisesti maailman eniten kilpailtu laji. Käytännössä kaikki maailman maat haluavat olla hyviä jalkapallossa. Olemme pieni maa pohjoisessa ja osa liikunnallista lahjakkuutta suuntautuu myös muihin lajeihin. Miten kuvittelemme näkevämme lippulaivamme Huuhkajat arvokisoissa, jos emme itse kunnioita toisiamme ja vedä yhtä köyttä? Ja vielä samaan suuntaan.
 
Muussa tapauksessa käy kuten Juicen laulussa. ”Päin helvettiä menee mutta ei voi valittaa. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa. Tavoitteestaan luopuu silloin kun sen tiputtaa. Vastustaja havahtuu ja juhlan liputtaa.” Meillä kaikilla on paremman jalkapallokulttuurin luomisessa henkilökohtainen vastuu.

Urheilussa pitää olla kilpailua ja vastakkainasettelua. Siksi urheilu alun perin syntyikin. Mutta siitä ei ole nyt kyse. Kunnioita tästä eteenpäin muuallakin kuin lähipiirissäsi toimivaa jalkapalloihmistä. Ihonväristä, asemasta tai pelipaidan väristä riippumatta. Näin meillä on mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen.

Suomifutis United. Respect!

Kuka uskaltaa profiloitua harrasteseuraksi?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 26.1.2016

Olen epävirallisesti esittänyt, että jokaisen suomalaisen jalkapalloseuran pitäisi kirjallisesti profiloida itsensä. Vasta tämän jälkeen seuralla olisi oikeus käyttää piirin tai Palloliiton palveluja. Miksi? Ollakseen parempi seura pelaajilleen.

Moniko seura on profiloinut itsensä? Siis ihan oikeasti. Todella harva. Mitä teemme, miksi, miten ja kenelle? Moniko seuratoimija osaa aidosti vastata näihin? Ja jos osaa, toimii päivittäin vastausten mukaan?

Yleisesti kilpaseurana toimiminen koetaan jotenkin yleväksi tai jaloksi, jopa kadehdittavaksi. Fakta kuitenkin on, että hyvin harvalla seuralla on siihen aidosti resurssit, osaaminen tai edes ymmärrys, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miksi sitten niin moni seura tai joukkue haluaa yrittää tuottaa ”kilpatoimintaa”? Tämä johtuu pääosin toimijoiden omista ambitioista ja epärealistisesta oman tason määrittämisestä.

Väitän, että lähtökohtaisesti yli puolet lapsista ei edes halua kilpatoimintaa. Heille tärkeintä on mukava harrastus ja liikunnan riemu. Isossa kuvassa lasten liikunnan ja liikuttamisen funktio ja arvo on paljon suurempi kuin pelkkä kilpaurheilutoiminta. Vaikka seura ei olisi kilpaseura se ei tarkoita sitä, etteikö toiminta silti voisi olla kilpailullista.

Olen ollut mukana lukuisissa Palloliiton seminaareissa ja tilaisuuksissa. Milloin puheenjohtaja on linjannut strategiaa, milloin on kerrottu pelaajakehityksestä ja niin edelleen. Kuitenkin ylivoimaisesti parhaan lauseen olen kuullut Helsingin piirin Pallo-Pojat Junioreiden (PPJ) valmennuspäälliköltä. Hän asteli ylpeänä monisatapäisen yleisön eteen ja aloitti kuuluvalla äänellä. ”Olen PPJ:n valmennuspäällikkö. Olemme harraste- ja kasvattajaseura. Ja olemme ylpeitä siitä.”

Miksi seurat eivät rohkeasti profiloidu harrasteseuroiksi ja keskity siihen? Ja ennen kaikkea ole aidosti ylpeitä siitä. Kaikki toimijat koulutetaan tätä silmällä pitäen. Pedagogiset taidot edellä ja tarkoituksenmukainen lajiosaaminen. Oikeanlaiset ja motivoivat harjoitteet. Ottelut lähialueilla ja muutama yön yli turnaus. Kolme harjoitusta viikossa. Ammattimaisesti. Uskon, että tällaisille huippuharrasteseuroille olisi kovasti kysyntää kaikkialla Suomessa. Tämä voisi olla myös oiva polku ”late bloomereille” eli myöhemmin kehittyville pelaajille.

Vanhemmat olisivat varmasti valmiit maksamaan myös ammattimaisesta harrastetoiminnasta. Suurin osa ihmisistä pärjäisi 2000 euron autolla. Suurella osalla kuitenkin auton ostohinnassa on nolla perässä. Miksi? Koska haluamme vaikkapa laatua ja tarkoituksenmukaisuutta. Näillä ainakin itselleen on helppo perustella laadukkaamman auton ostoa. Miksi emme toimisi samoin lastemme harrastuksen kanssa?

Urheiluseurojen pitäisi nähdä itsensä myös palveluntuottajina. Maailma on muuttunut ja ihmiset ostavat palveluita. Vanhemmat ovat valmiita ostamaan laadukasta palvelua lapsilleen. Jo 30 euron harrastemaksulla kuukaudessa seura pystyisi nopeasti palkkaamaan kaksi harrastetoimintaan erikoistunutta päätoimista ammattivalmentajaa. Nämä pystyisivät organisoimaan koko toiminnan ja vetämään ison osan harjoituksista vapaaehtoisten avustuksella. Niin tai näin, vapaaehtoiset ovat aina seuran tärkein voimavara.

Mikä seura uskaltaa ja ehtii ensin? Kysyntää varmasti on. Keväisin aloittaa iso osa uusista pelaajista. Kenen kotisivuilla lukee ensimmäisenä: Olemme harrasteseura ja ylpeitä siitä.

Junioripuoli vs. Edustusjoukkue

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 14.1.2016

Viime vuonna naisten Superpesiksessä viidenneksi sijoittunut Kankaanpään Maila joutui luopumaan sarjapaikastaan. Syy oli surullinen. Edustusjoukkueelta loppuivat pelaajat ja taloudelliset resurssit, koska kaikki pelaajat pitäisi hankkia muualta. Omat juniorit kun pelaavat ”omassa” seurassaan.

 

Tämä ongelma vaivaa Suomessa käytännössä kaikkia lajeja. Valitettavasti liian monelle junioripuolen toimijalle oman seuran edustusjoukkue on päävastustaja.

Edustusjoukkueen eriyttäminen omaksi yksikökseen on jo pitkään ollut normaali tapa toimia. Varsinkin kilpaseuroissa. Eriyttäminen ymmärretään suurimmaksi osaksi väärin. Tai itse edustusjoukkuetoiminta. Ja usein halutaan ymmärtää. Tätä ei helpota kentänlaitajuorut, jotka ovat toinen toistaan värikkäämpiä. Ja usein täysin vääriä. Eriyttämisen tarkoituksena on parantaa junioripuolen toimintaedellytyksiä. Aivan kuten myös edustusjoukkueen. Vaikka toiminnot on eriytetty, on vain yksi seura. Seura on aina joukkuetta ja yksilöä suurempi.

Todellisuudessa kilpauraan tähtäävän pelaajan ura alkaa, kun junioritoiminta loppuu. Usein aikuisura on pidempi kuin juniorivuodet. Juniorivalmentaja ei voi ajatella, että tavoitteellisen kilpapelaajan huippu on C-junioreiden SM-sarja tai -lopputurnauspaikka. Toki harrasteseuroilla on paljon muita tehtäviä ja arvoja, kuten totta kai myös kilpaseuroillakin.

Mihin juniorivalmentaja tai seura kasvattaa ja valmentaa omia pelaajiaan, jos seurassa on edustusjoukkue? Mikäli ensimmäinen tavoite ei ole tuottaa pelaajia omaan edustusjoukkueeseen, on seurassa rakenteellisesti ja varsinkin asenteellisesti jotakin pahasti pielessä. Se ei ole enää seura. Jokaisen seuraihmisen tavoitteena pitää olla tuottaa pelaajia omaan edustusjoukkueeseen, joka edustaa seuraa. Kuten nimikin kertoo.

Edustusjoukkueen toiminnan pitää olla nivoutunut koko seuran arvoihin ja toimintakulttuuriin, jotta sinne ylpeänä halutaan tuottaa pelaajia. Tämä vaatii seuroissa viestintää, kunnioitusta ja ymmärrystä.

Viime vuosien trendi seuroissa on ollut yhteisöllisyyden luominen. Vaihtelevalla menestyksellä. Rehellisesti sanottuna me suomalaiset emme ole parhaimmillamme yhteisöllisyyden luomisessa. Siihen auttaa ainoastaan asenteiden muuttuminen ja hyvä johtaminen.

 

Seurojen johdolla, toimihenkilöllä ja myös vanhemmilla on suuri vastuu luoda yhteisöllisyyttä oman seuransa sisällä. Päivittäisillä sanoilla ja teoilla. Hyvällä viestinnällä. Jos seura haluaa olla vakavasti otettava seura, niin päävastustajalla ei voi olla samanlainen pelipaita kuin itsellä.

Futisdemokratia huutaa muutosta

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.12.2015.

Huhtikuussa kokoontuu suurin päättävä elin suomalaisessa jalkapallossa, liittokokous. Näin tapahtuu joka neljäs vuosi. Kokouksessa päätetään Palloliiton strategia ja puheenjohtaja seuraavalle nelivuotiskaudelle. Piirien valitsemia liittokokousedustajia on tällä hetkellä 105 kappaletta 12 piiristä

Käsittelen päätöksentekomallia nyt vain suomalaisen huippujunnufutiksen näkökulmasta, en harrastetoiminnan näkökulmasta, vaikka asia vähintään yhtä tärkeä onkin. Yleisestikin tämän aiheen rajaaminen on suurimpia ongelmia suomalaisessa juniorijalkapallokeskustelussa.

Olemme länsimaisessa demokratiassa tottuneet, että päätöksenteko perustuu yksi mies ja ääni -periaatteeseen. Suomalaisessa jalkapallodemokratiassa näin ei ole. Mitä pienempi seura, sitä enemmän sillä on suhteellisesti valtaa suomalaisessa jalkapallodemokratiassa. Tästä pitävät huolen ns. äänimääräleikkurit jo aivan ruohonjuuritasolla, joka heijastuu koko päätöksentekoon (seurat-piirit-liittokokous-liittovaltuusto-liiittohallitus) ja valintoihin ikään kuin negatiivisena suppilona.

Esimerkkeinä yksi Suomen suurimmista seuroista (n. 2800 pelaajaa) eli Tampereen Ilves ja lukuisia Huuhkajiin ja kansainvälisille kentille pelaajia tuottanut TPS. Molemmat seurat tuottavat lukuisia juniorimaajoukkuepelaajia.

Piirit ovat suuria ja lähes samankokoisia. Turku 13 500 pelaajaa ja Tampere 15 000. Heidän sääntönsä ovat käytännössä yhteneväiset.  Molemmissa piireissä maksimi äänimäärä on kahdeksan (8). Perusäänimäärä seuralla on kaksi (2), vaikka seurassa ei olisi yhtään pelaajaa. Loput äänistä tulevat seuran pelaajamäärän mukaan. Huomioitavaa on, että mikäli seuran pelaajamäärä ylittää 501 pelaajaa, tästä ei äänimäärä enää nouse. Turun piirissä kokonaisäänimäärä on 331 (2015) ja Tampereen piirissä 357 (2014)

Ilveksellä on koko piirin pelaajista n. 20 %. Mutta sen äänimäärä sääntöjen mukaan on vain 2,2 %. Leikkureiden vuoksi. Samaan äänimäärään pääsee kuusi kertaa pienemmällä pelaajamäärällä.

Mikäli Turun piirissä Pöytyän Kaima ja Sauvon Urheilijat yhdistävät voimansa, heillä on yhtä paljon ääniä kehittää suomalaista huippujunnufutista kuin TPS:llä. Samaan TPS:n kanssa pääsevät liittoutuessaan myös FC Gaselle, Kiskon Kiskojat, FC Ariana ja Turun Iranilaisten Kulttuuriseura. Erotuksena edelliseen, että näillä neljällä seuralla ei ole yhtään rekisteröityä pelaajaa! Mutta siis saman verran ääniä, kuin johtavalla suomalaisella juniorikasvattajalla. Eli 2,4 %. FC Interillä on ääniä saman verran kuin Mynämäen Pallo -53:lla.

Satakunnassa yhdellä seuralla voi olla 11 ääntä. Vain kolme (3) tulee pelaajamäärästä. Pelaajamääräleikkuri on 151 pelaajaa ja tämä koskee alle 14-vuotiaita pelaajia.Piirin kokonaisäänimäärä on 187 ja pelaajia on n. 6000.

Tämä Palloliiton päätöksentekomalli on johtanut siihen, että suoraan ja välillisesti huippujuniorijalkapallon linjauksista ovat päättävät ne, joilla ei ole varsinaisesti mitään kosketuspintaa siihen. Lisäksi usein heidän arvomaailmansa ei tule kilpaurheilua.

Suomessa on 15-20 junioriseuraa, jotka pystyvät laadullisesti tuottamaan kansainväliset kriteerit täyttävää kilpatoimintaa. Liittokokouksen tulisi päättää, että nämä seurat toimisivat suoraan Palloliiton alaisena, jotta nämä pääsevät vaikuttamaan riittävästi kilpatoiminnan kehitykseen. Harrastustoiminta tulisi keskittää piirien alle ja jatkaa laadukasta toimintaa ja kehittämistä siellä.