Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.8.2016
”Hiki hitsaa yhteen”. Tähän toteamukseen sisältyy paljon. Urheilu ja varsinkin joukkueurheilu antaa tulosten takana jotakin, mitä vain sen kokenut tietää. Se antaa läpi elämän kantavia kaveruus- ja ystävyyssuhteita ilman sosiaalisia raja-aitoja ja ehtoja.
Elämän alkumetreillä koetaan uusia asioita harrastusten kautta. Ensimmäisiä jännittäviä yöreissuja, turnauksia, leirejä, kyyneleitä kirvoittavia voittoja ja tappioita. Yleensäkin ensimmäisiä asioita, jotka jäävät nuoren ihmistaimen kestomuistiin.
Lapsuuden väkevimpiä futismuistojani on turnausmatka TOVE:n D-junioreiden kanssa. Olin itse 9-vuotias. Kauhajoki Cup tarjosi vapaan sisäänpääsyn legendaariselle Kauhajoen Kasinolle. J. Karjalainen esiintyi. Tuore hittibiisi oli Ankkurinappi ja vuosi 1982. ”Kovimmat” kaverit ostivat 12-vuotiaina kasinolta pilsneriä, maistoivat suullisen ja ”humaltuivat”. Se oli ihmeellistä.
Myös jokakeväinen ja -syksyinen seuran paperinkeräystalkoo oli iso asia. Päivä jäätävässä viimassa kuorma-auton lavalla pitkin Toejoen katuja oli parasta. Keuhkokuumeen vältimme heittelemällä talojen portinpieliin jätettyjä, narulla yhteen sidottuja sanomalehtinippuja auton kyytiin.
Iso osa lapsuuttani oli myös tuhannet tunnit, jotka vietin harjoitellen Toejoen kentällä yksin tai pelikavereiden kanssa. Eikka, Järvä, Kake, Miksu, Aulu, Henkka, Hamppi, Härmä, Halone, Ranne vain muutamia mainitakseni. Oli sairaan siistiä.
Nuoruusvuosiin mahtuu myös paljon uutta ja ihmeellistä pelikavereiden kanssa. Ensimmäisiä saunailtoja, yhteisiä ja unohtumattomia juhannusjuhlia, ravintoloiden ovien avautumista ja yleisesti oman orastavan aikuisuuden hahmottamista. Ja aina oli aivan tajuttoman hauskaa ja kaikenlaista sattui. Vai mitä Puppe, Laku, Akke, Miko, Saimi, Ana, Elkkis, Juri…
Aikuisiän pelaamiseni on aina ollut tavoitteellista. Väitän, että mitä tavoitteellisempaa pelaaminen on sitä tiiviimmäksi side pelaajien välillä kasvaa. Hiki ja kova harjoittelu hitsaavat yhteen. Huumoria on piikikästä ja armotonta. Suurella rakkaudella.
Kaikkien pelit loppuvat jossain vaiheessa. Tapaamiset harvenevat, mutta juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäi. Lähes aina muistellaan samoja juttuja ja kommelluksia vuosien varrelta. Kaikki tietävät miten tarina päättyy mutta joka kerta nauretaan yhtä paljon. Tai jopa enemmän. Vai mitä Jenkki, Raikka, Saku, Vesku, Ripa, Topi, Ana, Pira… Moni pelikaveri on nähty ja nähdään bestmanina, lapsen kummina, olkapäänä. Näin myös henkilökohtaisella tasolla.
Pelien jälkeen joukkuekaverit asettuvat yhteiskuntaan normaalisti Gaussin käyrän mukaisesti. Osalla menee länsimaisella mittakaavalla hyvin, osalla vähän huonommin ja suurimmalla osalla kuopuksen perusvastausta kaikkeen lainaten eli ”iha perus”. Mutta kun pelikaverit kohtaavat niin silloin ei ole raja-aitoja eikä ehtoja. On vain syvä, kunnioittava side. Vaikka merkkimäärä ei riittänyt mainitsemaan kaikkia satoja upeita pelikavereitani, muistan teidät kaikki.
Olen viime viikkoina seurannut poikkeuksellisen paljon 10-vuotiaiden poikien jalkapalloa. Olen hieman kateellinen heille siitä mitä kaikkea upeaa joukkueurheilu ja pelikaverit tulevat heille vielä elämässä antamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti