Jotain uutta, jotain vanhaa.

Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa 1.2.2017

Pohdin tässä taannoin, koska alkaa ”ennen vanhaan”. Siis se mystinen aika, jolloin kaikki oli paremmin. Absoluuttisesti, ehdoitta ja ilman veto-oikeutta. Tulin siihen lopputulemaan, että ”ennen vanha” alkaa 30 vuotta tästä hetkestä taaksepäin. Sen alkaminen liukuu kronologisesti eteenpäin nykyhetken kanssa.

Uudet valmennusmetodit ja teknologia valtaavat urheilua. Jokaisessa lajissa. Niin myös jalkapallossa. Tämä on hyvä asia. Valmentajien tehtävä on opastaa ja näyttää suuntaa (nuorelle) urheilijalle.  Valmentajan tulee myös itse ymmärtää, paljonko harjoittelua tarvitaan ja miksi.

Valmentajien ja pelaajien apuna ovat nykyään tietokoneet, otteluvideot, klippikoosteet, jalkapallohallit ja –nurmet, ravintoterapeutit, aamuharjoitukset vain muutamia mainitakseni. Ennen vanhaan oli toisin.

Siirryin 12-vuotiaana TOVE:sta PPT:hen. Uusi valmentajani oli Antti Rintanen.

Juoksimme talvisin useita kertoja viikossa Katinkuruun. Rintanen ajoi sininen Volkswagen Jetan lähtöpaikalle, avasi hieman etuikkunaa, sytytti savukkeen ja lähetti pelaajat matkaan. Jokainen lenkki kellotettiin ja tulos merkittiin ylös siniseen ruutuvihkoon. Huvikseen ei juostu. Hyvä aika oli tärkeä. Ja vähintään yhtä tärkeää oli se, että Katinkurun postilaatikot kierrettiin. Koskettaminen ei riittänyt.

Karhuhallia ei ollut. Talvisin harjoiteltiin Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Erilaisia virityksiä tehtiin jotta pysyttiin lämpiminä ja pystyssä. Muovipussi pelisukkien sisällä oli yksi parhaista. Mikäli vilu yllätti, paikat lämpesivät nopeasti 50 metrin vedoilla.

Jäähallin seisomakatsomon korkein peränurkka tuli tutuksi. Portaita hypittiin ylös ja alas. Paljon.  Lauantaisin klo 10 oli uimahallin puntti. Teimme painoilla todella fyysistä kuntopiiriä. Nykyään tälle on useita hienoja englanninkielisiä termejä. Harjoituksen jälkeen uiminen ei ollut kovinkaan helppoa tunnottomilla käsillä ja jaloilla.

Rintanen teki työuransa Suomen armeijan leivissä ja tämä näkyi myös valmentamisessa. Pelimatkoilla verkkareiden päällä piti olla kokovalkoiset sukat. Muunlaisetkin valkoiset hyväksyttiin vaivoin. Erityisesti kaksiraitaiset (sininen ja punainen raita) sukat nostivat ”Iso-Anan” verenpainetta. Turnausmatkoilla nukuimme koulujen lattioilla. Nukkumajärjestyksestä ei tullut erimielisyyksiä.  Nukuimme aina numerojärjestyksessä.

Rintanen teki pitkän päivätyön 1.8.1973-31.7.1974 syntyneiden kanssa.  Joukkueen pelaajat pelasivat mm. 53 A-maaottelua ja voittivat kymmenen aikuisten Suomen mestaruutta. Rintanen valmensi myös useita muita ikäluokkia. Jokainen Rintasen valmennuksessa ollut tietää, mitä tarkoittaa Harjoittelu.

Päätoimisia juniorivalmentajia ei ollut 80-luvulla ja vertaileminen on vaikeaa. Olen usein miettinyt, oliko Antti Rintanen 80-luvulla yksi johtavista suomalaisista juniorivalmentajista?

Olen seurannut useissa junioriturnauksissa pelaajien fysiikkaa. Hämmästyttävän harva pelaaja pystyy pelaamaan samalla tempolla kahta peliä päivässä. Onko viime vuosikymmenen murros vienyt mukanaan kovan harjoittelun kulttuurin?

Kaiken tekemisen analysointi on nykypäivää ja tulevaisuutta. Niin pitääkin. Totta kai 30 vuotta vanhat metodit tuntuvat nyt vanhanaikaisilta ja ehkä jopa mahdottomilta.

Mutta on hyvä muistaa, että jalkapallo on edelleen juoksulaji. Yksikään videoklippi ei ota yhtään juoksuaskelta kentällä. Toivottavasti kehitymme tulevaisuudessa teknologian avulla. Mutta mukaan kannattaa ottaa myös hieman retroa.

Kolumni on kunnianosoitus 7.1.2017 poisnukkuneelle Antti Rintaselle.