Kuka uskaltaa profiloitua harrasteseuraksi?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 26.1.2016

Olen epävirallisesti esittänyt, että jokaisen suomalaisen jalkapalloseuran pitäisi kirjallisesti profiloida itsensä. Vasta tämän jälkeen seuralla olisi oikeus käyttää piirin tai Palloliiton palveluja. Miksi? Ollakseen parempi seura pelaajilleen.

Moniko seura on profiloinut itsensä? Siis ihan oikeasti. Todella harva. Mitä teemme, miksi, miten ja kenelle? Moniko seuratoimija osaa aidosti vastata näihin? Ja jos osaa, toimii päivittäin vastausten mukaan?

Yleisesti kilpaseurana toimiminen koetaan jotenkin yleväksi tai jaloksi, jopa kadehdittavaksi. Fakta kuitenkin on, että hyvin harvalla seuralla on siihen aidosti resurssit, osaaminen tai edes ymmärrys, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miksi sitten niin moni seura tai joukkue haluaa yrittää tuottaa ”kilpatoimintaa”? Tämä johtuu pääosin toimijoiden omista ambitioista ja epärealistisesta oman tason määrittämisestä.

Väitän, että lähtökohtaisesti yli puolet lapsista ei edes halua kilpatoimintaa. Heille tärkeintä on mukava harrastus ja liikunnan riemu. Isossa kuvassa lasten liikunnan ja liikuttamisen funktio ja arvo on paljon suurempi kuin pelkkä kilpaurheilutoiminta. Vaikka seura ei olisi kilpaseura se ei tarkoita sitä, etteikö toiminta silti voisi olla kilpailullista.

Olen ollut mukana lukuisissa Palloliiton seminaareissa ja tilaisuuksissa. Milloin puheenjohtaja on linjannut strategiaa, milloin on kerrottu pelaajakehityksestä ja niin edelleen. Kuitenkin ylivoimaisesti parhaan lauseen olen kuullut Helsingin piirin Pallo-Pojat Junioreiden (PPJ) valmennuspäälliköltä. Hän asteli ylpeänä monisatapäisen yleisön eteen ja aloitti kuuluvalla äänellä. ”Olen PPJ:n valmennuspäällikkö. Olemme harraste- ja kasvattajaseura. Ja olemme ylpeitä siitä.”

Miksi seurat eivät rohkeasti profiloidu harrasteseuroiksi ja keskity siihen? Ja ennen kaikkea ole aidosti ylpeitä siitä. Kaikki toimijat koulutetaan tätä silmällä pitäen. Pedagogiset taidot edellä ja tarkoituksenmukainen lajiosaaminen. Oikeanlaiset ja motivoivat harjoitteet. Ottelut lähialueilla ja muutama yön yli turnaus. Kolme harjoitusta viikossa. Ammattimaisesti. Uskon, että tällaisille huippuharrasteseuroille olisi kovasti kysyntää kaikkialla Suomessa. Tämä voisi olla myös oiva polku ”late bloomereille” eli myöhemmin kehittyville pelaajille.

Vanhemmat olisivat varmasti valmiit maksamaan myös ammattimaisesta harrastetoiminnasta. Suurin osa ihmisistä pärjäisi 2000 euron autolla. Suurella osalla kuitenkin auton ostohinnassa on nolla perässä. Miksi? Koska haluamme vaikkapa laatua ja tarkoituksenmukaisuutta. Näillä ainakin itselleen on helppo perustella laadukkaamman auton ostoa. Miksi emme toimisi samoin lastemme harrastuksen kanssa?

Urheiluseurojen pitäisi nähdä itsensä myös palveluntuottajina. Maailma on muuttunut ja ihmiset ostavat palveluita. Vanhemmat ovat valmiita ostamaan laadukasta palvelua lapsilleen. Jo 30 euron harrastemaksulla kuukaudessa seura pystyisi nopeasti palkkaamaan kaksi harrastetoimintaan erikoistunutta päätoimista ammattivalmentajaa. Nämä pystyisivät organisoimaan koko toiminnan ja vetämään ison osan harjoituksista vapaaehtoisten avustuksella. Niin tai näin, vapaaehtoiset ovat aina seuran tärkein voimavara.

Mikä seura uskaltaa ja ehtii ensin? Kysyntää varmasti on. Keväisin aloittaa iso osa uusista pelaajista. Kenen kotisivuilla lukee ensimmäisenä: Olemme harrasteseura ja ylpeitä siitä.

Junioripuoli vs. Edustusjoukkue

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 14.1.2016

Viime vuonna naisten Superpesiksessä viidenneksi sijoittunut Kankaanpään Maila joutui luopumaan sarjapaikastaan. Syy oli surullinen. Edustusjoukkueelta loppuivat pelaajat ja taloudelliset resurssit, koska kaikki pelaajat pitäisi hankkia muualta. Omat juniorit kun pelaavat ”omassa” seurassaan.

 

Tämä ongelma vaivaa Suomessa käytännössä kaikkia lajeja. Valitettavasti liian monelle junioripuolen toimijalle oman seuran edustusjoukkue on päävastustaja.

Edustusjoukkueen eriyttäminen omaksi yksikökseen on jo pitkään ollut normaali tapa toimia. Varsinkin kilpaseuroissa. Eriyttäminen ymmärretään suurimmaksi osaksi väärin. Tai itse edustusjoukkuetoiminta. Ja usein halutaan ymmärtää. Tätä ei helpota kentänlaitajuorut, jotka ovat toinen toistaan värikkäämpiä. Ja usein täysin vääriä. Eriyttämisen tarkoituksena on parantaa junioripuolen toimintaedellytyksiä. Aivan kuten myös edustusjoukkueen. Vaikka toiminnot on eriytetty, on vain yksi seura. Seura on aina joukkuetta ja yksilöä suurempi.

Todellisuudessa kilpauraan tähtäävän pelaajan ura alkaa, kun junioritoiminta loppuu. Usein aikuisura on pidempi kuin juniorivuodet. Juniorivalmentaja ei voi ajatella, että tavoitteellisen kilpapelaajan huippu on C-junioreiden SM-sarja tai -lopputurnauspaikka. Toki harrasteseuroilla on paljon muita tehtäviä ja arvoja, kuten totta kai myös kilpaseuroillakin.

Mihin juniorivalmentaja tai seura kasvattaa ja valmentaa omia pelaajiaan, jos seurassa on edustusjoukkue? Mikäli ensimmäinen tavoite ei ole tuottaa pelaajia omaan edustusjoukkueeseen, on seurassa rakenteellisesti ja varsinkin asenteellisesti jotakin pahasti pielessä. Se ei ole enää seura. Jokaisen seuraihmisen tavoitteena pitää olla tuottaa pelaajia omaan edustusjoukkueeseen, joka edustaa seuraa. Kuten nimikin kertoo.

Edustusjoukkueen toiminnan pitää olla nivoutunut koko seuran arvoihin ja toimintakulttuuriin, jotta sinne ylpeänä halutaan tuottaa pelaajia. Tämä vaatii seuroissa viestintää, kunnioitusta ja ymmärrystä.

Viime vuosien trendi seuroissa on ollut yhteisöllisyyden luominen. Vaihtelevalla menestyksellä. Rehellisesti sanottuna me suomalaiset emme ole parhaimmillamme yhteisöllisyyden luomisessa. Siihen auttaa ainoastaan asenteiden muuttuminen ja hyvä johtaminen.

 

Seurojen johdolla, toimihenkilöllä ja myös vanhemmilla on suuri vastuu luoda yhteisöllisyyttä oman seuransa sisällä. Päivittäisillä sanoilla ja teoilla. Hyvällä viestinnällä. Jos seura haluaa olla vakavasti otettava seura, niin päävastustajalla ei voi olla samanlainen pelipaita kuin itsellä.

Futisdemokratia huutaa muutosta

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.12.2015.

Huhtikuussa kokoontuu suurin päättävä elin suomalaisessa jalkapallossa, liittokokous. Näin tapahtuu joka neljäs vuosi. Kokouksessa päätetään Palloliiton strategia ja puheenjohtaja seuraavalle nelivuotiskaudelle. Piirien valitsemia liittokokousedustajia on tällä hetkellä 105 kappaletta 12 piiristä

Käsittelen päätöksentekomallia nyt vain suomalaisen huippujunnufutiksen näkökulmasta, en harrastetoiminnan näkökulmasta, vaikka asia vähintään yhtä tärkeä onkin. Yleisestikin tämän aiheen rajaaminen on suurimpia ongelmia suomalaisessa juniorijalkapallokeskustelussa.

Olemme länsimaisessa demokratiassa tottuneet, että päätöksenteko perustuu yksi mies ja ääni -periaatteeseen. Suomalaisessa jalkapallodemokratiassa näin ei ole. Mitä pienempi seura, sitä enemmän sillä on suhteellisesti valtaa suomalaisessa jalkapallodemokratiassa. Tästä pitävät huolen ns. äänimääräleikkurit jo aivan ruohonjuuritasolla, joka heijastuu koko päätöksentekoon (seurat-piirit-liittokokous-liittovaltuusto-liiittohallitus) ja valintoihin ikään kuin negatiivisena suppilona.

Esimerkkeinä yksi Suomen suurimmista seuroista (n. 2800 pelaajaa) eli Tampereen Ilves ja lukuisia Huuhkajiin ja kansainvälisille kentille pelaajia tuottanut TPS. Molemmat seurat tuottavat lukuisia juniorimaajoukkuepelaajia.

Piirit ovat suuria ja lähes samankokoisia. Turku 13 500 pelaajaa ja Tampere 15 000. Heidän sääntönsä ovat käytännössä yhteneväiset.  Molemmissa piireissä maksimi äänimäärä on kahdeksan (8). Perusäänimäärä seuralla on kaksi (2), vaikka seurassa ei olisi yhtään pelaajaa. Loput äänistä tulevat seuran pelaajamäärän mukaan. Huomioitavaa on, että mikäli seuran pelaajamäärä ylittää 501 pelaajaa, tästä ei äänimäärä enää nouse. Turun piirissä kokonaisäänimäärä on 331 (2015) ja Tampereen piirissä 357 (2014)

Ilveksellä on koko piirin pelaajista n. 20 %. Mutta sen äänimäärä sääntöjen mukaan on vain 2,2 %. Leikkureiden vuoksi. Samaan äänimäärään pääsee kuusi kertaa pienemmällä pelaajamäärällä.

Mikäli Turun piirissä Pöytyän Kaima ja Sauvon Urheilijat yhdistävät voimansa, heillä on yhtä paljon ääniä kehittää suomalaista huippujunnufutista kuin TPS:llä. Samaan TPS:n kanssa pääsevät liittoutuessaan myös FC Gaselle, Kiskon Kiskojat, FC Ariana ja Turun Iranilaisten Kulttuuriseura. Erotuksena edelliseen, että näillä neljällä seuralla ei ole yhtään rekisteröityä pelaajaa! Mutta siis saman verran ääniä, kuin johtavalla suomalaisella juniorikasvattajalla. Eli 2,4 %. FC Interillä on ääniä saman verran kuin Mynämäen Pallo -53:lla.

Satakunnassa yhdellä seuralla voi olla 11 ääntä. Vain kolme (3) tulee pelaajamäärästä. Pelaajamääräleikkuri on 151 pelaajaa ja tämä koskee alle 14-vuotiaita pelaajia.Piirin kokonaisäänimäärä on 187 ja pelaajia on n. 6000.

Tämä Palloliiton päätöksentekomalli on johtanut siihen, että suoraan ja välillisesti huippujuniorijalkapallon linjauksista ovat päättävät ne, joilla ei ole varsinaisesti mitään kosketuspintaa siihen. Lisäksi usein heidän arvomaailmansa ei tule kilpaurheilua.

Suomessa on 15-20 junioriseuraa, jotka pystyvät laadullisesti tuottamaan kansainväliset kriteerit täyttävää kilpatoimintaa. Liittokokouksen tulisi päättää, että nämä seurat toimisivat suoraan Palloliiton alaisena, jotta nämä pääsevät vaikuttamaan riittävästi kilpatoiminnan kehitykseen. Harrastustoiminta tulisi keskittää piirien alle ja jatkaa laadukasta toimintaa ja kehittämistä siellä.