Diskontattu fiilis

Kolumni julkaisu Satakunnan Kansassa 24.8.2016

Rio de Janeiron olympialaiset ovat ohi. Liian monen suomalaisurheilijan suoritus oli kohmeista kuin juuri jäätyvä tammikuinen joki. Suomen menestys oli historian heikoin, yksi pronssimitali

Resurssimme ja tekemisemme kaikilla mittareilla ovat olleet jo pitkään alle kansainvälisen huipputason ja tämä on näkynyt pitkään myös tuloksissa. Suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut lifestyle -yhteiskunta, kuten Risto E.J. Penttilä verkkosivuillaan hyvin kirjoittaa.

Kivojen kokemusten tavoittelu on nykyään Suomessa tärkeämpää kuin absoluuttinen menestys tai edes sen tavoittelu ehdoitta. Harvakseltaan järjestettäviin olympialaisiinkin suomalaiset lähtevät tavoittelemaan ”hyvää fiilistä” urheilujohtoa lainaten.

Erityisesti minua kummastuttaa kaksi asiaa nykyisessä urheilukulttuurissamme. Tulevaisuuden suoritusten harhaanjohtava diskonttaus ja henkisten ominaisuuksien kaikkivoipaisuuden nostaminen.

Suomalaisessa valmennuksessa valmentajat diskonttaavat edukseen urheilijoiden potentiaalia, vaikka lopullisesta, absoluuttisesta tuloksesta ei ole mitään faktatietoa. Tällä tavalla nykyhetkestä ei ole mitään vastuuta, vain odotusarvo. Toki ihan kaikissa lajeissa tai sarjoissa näin ei vielä ole.

Ajatusmaailma tarttuu myös urheilijoihin. Eletään tulevaisuuden haaveissa ja arkipäivän kova harjoittelu unohtuu. Oli niin tai näin, yksikään valmentaja tai johtaja ei harjoittele minuuttiakan urheilijan puolesta. Urheilujohdon tehtävä taas on pitää valmennus oikealla polulla.

Oletetaan että ”Pyry-Petteri” osaa kolmen koulunvuoden jälkeen lukea koo-oo-ii KOI, raa-aa RA, KOIRA. Tiedustelet asiaa huolestuneena opettajalta. ”Sitten yhdeksännen luokan jälkeen me vasta todella näemme oppiiko Pyry-Petteri lukemaan. Nyt on liian aikaista arvioida”. Hyväksytkö vastauksen? Mitä jos PP ei opikaan lukemaan?

Ymmärrän, että toiset prosessit ovat pitkiä ja vaativat pidempiä aikoja ennen kuin mahdolliset tulokset syntyvät. Mutta kaikki ei voi perustua tulevaisuuden odotuksiin ikään kuin tämän päivän tuloksilla ei olisi mitään merkitystä. Itselleen ei kannata valehdella.

Henkisistä ominaisuuksista puhutaan paljon ja ne ovat sitä tärkeämpiä, mitä lähempänä absoluuttista huippua ollaan. Urheilijan henkinen puoli on tukielementti, osa kokonaisuutta. Ei erillinen taikurin hattu, josta löytyy taikatikkaat taivaaseen jos vain riittävästi uskoo itseensä.

Kun urheilijan perustaso ja toistomäärät ovat kunnossa, on oma huipputaso helpompi saavuttaa toistuvasti. Tällöin myös urheilijan henkinen taso vahvistuu onnistumisten myötä ja usko omaan tekemiseen vahvistuu. Ei ole niin, että tekemätöntä harjoittelua voi korvata vain olemalla ”henkisesti vahva”. Sellaista yhtälöä ei ole. Useimmiten alisuorittaminen ja henkiset ominaisuudet ovat kiinni osaamisesta.

Onko urheilusta ja kilpailemisesta on tullut suomalaisille urheilumessut? Kiva osallistua, käydä ja näkyä. Tuliaisina uusia pinssejä ja osallistuminen arvontaan. Mitään en kyllä ostanut.

Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksymme tosiasiat ja alamme tehdä asioita oikeasti paremmin ja nöyremmin. Per heti. Tai sitten olemme tyytyväisiä nykytilaan. Se on myös ihan hyvä vaihtoehto. Mutta sitten epärealistiset odotukset kansainvälisestä menestyksestä on syytä lopettaa. Sitten nautimme siitä mitä meillä jo on. Hyvät tulokset tuovat hyvää fiilistä. Toivottavasti meillä on tulevaisuudessa parempi fiilis.

Hiki ja ikuinen ystävyys

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.8.2016

”Hiki hitsaa yhteen”. Tähän toteamukseen sisältyy paljon. Urheilu ja varsinkin joukkueurheilu antaa tulosten takana jotakin, mitä vain sen kokenut tietää. Se antaa läpi elämän kantavia kaveruus- ja ystävyyssuhteita ilman sosiaalisia raja-aitoja ja ehtoja. 

Elämän alkumetreillä koetaan uusia asioita harrastusten kautta. Ensimmäisiä jännittäviä yöreissuja, turnauksia, leirejä, kyyneleitä kirvoittavia voittoja ja tappioita. Yleensäkin ensimmäisiä asioita, jotka jäävät nuoren ihmistaimen kestomuistiin.

Lapsuuden väkevimpiä futismuistojani on turnausmatka TOVE:n D-junioreiden kanssa. Olin itse 9-vuotias. Kauhajoki Cup tarjosi vapaan sisäänpääsyn legendaariselle Kauhajoen Kasinolle. J. Karjalainen esiintyi. Tuore hittibiisi oli Ankkurinappi ja vuosi 1982. ”Kovimmat” kaverit ostivat 12-vuotiaina kasinolta pilsneriä, maistoivat suullisen ja ”humaltuivat”. Se oli ihmeellistä.

Myös jokakeväinen ja -syksyinen seuran paperinkeräystalkoo oli iso asia. Päivä jäätävässä viimassa kuorma-auton lavalla pitkin Toejoen katuja oli parasta. Keuhkokuumeen vältimme heittelemällä talojen portinpieliin jätettyjä, narulla yhteen sidottuja sanomalehtinippuja auton kyytiin.

Iso osa lapsuuttani oli myös tuhannet tunnit, jotka vietin harjoitellen Toejoen kentällä yksin tai pelikavereiden kanssa.  Eikka, Järvä, Kake, Miksu, Aulu, Henkka, Hamppi, Härmä, Halone, Ranne vain muutamia mainitakseni. Oli sairaan siistiä.

Nuoruusvuosiin mahtuu myös paljon uutta ja ihmeellistä pelikavereiden kanssa. Ensimmäisiä saunailtoja, yhteisiä ja unohtumattomia juhannusjuhlia, ravintoloiden ovien avautumista ja yleisesti oman orastavan aikuisuuden hahmottamista. Ja aina oli aivan tajuttoman hauskaa ja kaikenlaista sattui. Vai mitä Puppe, Laku, Akke, Miko, Saimi, Ana, Elkkis, Juri…

Aikuisiän pelaamiseni on aina ollut tavoitteellista. Väitän, että mitä tavoitteellisempaa pelaaminen on sitä tiiviimmäksi side pelaajien välillä kasvaa. Hiki ja kova harjoittelu hitsaavat yhteen. Huumoria on piikikästä ja armotonta. Suurella rakkaudella.

Kaikkien pelit loppuvat jossain vaiheessa. Tapaamiset harvenevat, mutta juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäi. Lähes aina muistellaan samoja juttuja ja kommelluksia vuosien varrelta. Kaikki tietävät miten tarina päättyy mutta joka kerta nauretaan yhtä paljon. Tai jopa enemmän. Vai mitä Jenkki, Raikka, Saku, Vesku, Ripa, Topi, Ana, Pira… Moni pelikaveri on nähty ja nähdään bestmanina, lapsen kummina, olkapäänä. Näin myös henkilökohtaisella tasolla. 

Pelien jälkeen joukkuekaverit asettuvat yhteiskuntaan normaalisti Gaussin käyrän mukaisesti. Osalla menee länsimaisella mittakaavalla hyvin, osalla vähän huonommin ja suurimmalla osalla kuopuksen perusvastausta kaikkeen lainaten eli ”iha perus”.  Mutta kun pelikaverit kohtaavat niin silloin ei ole raja-aitoja eikä ehtoja. On vain syvä, kunnioittava side. Vaikka merkkimäärä ei riittänyt mainitsemaan kaikkia satoja upeita pelikavereitani, muistan teidät kaikki.

Olen viime viikkoina seurannut poikkeuksellisen paljon 10-vuotiaiden poikien jalkapalloa. Olen hieman kateellinen heille siitä mitä kaikkea upeaa joukkueurheilu ja pelikaverit tulevat heille vielä elämässä antamaan.