Viime aikoina on kirjoitettu ja keskusteltu paljon siitä, mikä lasten ja nuorten valmennuksessa on oikea tapa tai tie päästä huipulle. Ei ole isoa ja leveää tietä, jota koristaa kultaiset rotvallin reunat ja jota pitkin sankoin joukoin vaelletaan kohti auvoa. On vain yksi polku, joka johtaa huipulle. Kapea ja usein kivikkoinen. Polun alussa olevassa viitassa lukee Harjoittelu.
Kansantaloudellisesti ja –terveydellisesti harrastustoiminta on äärettömän tärkeää. Lajista riippumatta. Tärkeämpää kuin kilpailutoiminta. Paljon tärkeämpää. Mutta huipulle ei pääse muutaman viikkotunnin harjoittelulla. Nyt puhumme siitä. Ihmiset sekoittavat kilpa- ja harrastustoiminnan. Aidat ja seipäät. Puurot ja vellit.
20 viikkotuntia on yleinen suositus lasten kokonaisliikunnan tarpeelle. Uskon, että luontaisesti liikunnalliset ja useammin harjoittelevat saavuttavat tämän helpommin kuin ne, joille liikunta ei ole sisäsyntyistä. Heillä on usein muita intohimoja. Hienoa. Kaikki harrastukset ovat yhtä arvokkaita. Toki liikuntaa tarvitsevat kaikki. Usein vanhempien on vaikea hyväksyä, että heidän lapsensa haluaa ”vain” harrastaa. Tämä johtaa usein jopa suvaitsemattomuuteen kilpatoimintaa kohtaan.
Ihmisten on vaikea ymmärtää, että eri lajeissa herkkyyskaudet tulevat eri aikaan. Osa lajeista on varhaisen erikoitumisen lajeja, kuten vaikkapa jalkapallo tai taitoluistelu. Silloin lajitaitoja pitää harjoitella riittävä määrä nuorena. Muuten käy kuten Vesa-Matti Loirin esittämälle Jakelle elokuvan Pojat loppukohtauksessa. Juna jättää.
Taitoluistelussa 7-9 -vuotiaat aloittavat kaksoishyppyjen harjoittelun. Nämä pitäisivät olla kunnossa 10-11 -vuotiaana, jotta 12-13 -vuotiaana voidaan aloittaa kolmoishyppyjen harjoittelu. Harjoitusmäärät ovat yli 15 tuntia viikossa. Uskallan väittää, että huipputaitoluistelijaa ei tule, jos harjoittelee lajia 3 tuntia viikossa tai aloittaa teini-iän kynnyksellä.
On syntynyt lahkomaista ajattelua, että vähemmällä työllä tai toistoilla pääsisi huipulle jos ikään kuin vain haluaa valita sen tien. Pahoittelen. Paljastan salaisuuden. Ei pääse. Huipulle pääseminen vaatii ennen kaikkea lahjakkuutta harjoitella. Laadukkaasti ja paljon. Valintoja ja vahvan päätöksen. Kun puhutaan huipun tavoittelusta, kukaan ei ole toista niin paljon lahjakkaampi, että saavuttaa huipun ilman valtavaa määrää lajiharjoittelua. Toki hieman lajista riippuen.
Erikoistuminen yhteen tai kahteen lajiin nuorena ei tarkoita sitä, etteikö harjoittelu voisi olla monipuolista. Harjoittelun monipuolisuus liittyy valmentajien ammattitaitoon. Harjoittelun tulee olla riittävän monipuolista jotta esimerkiksi rasitusvammoilta vältytään. Nykyään nuorilla on liikaa rasitusvammoja. Tämä ei johdu erikoistumisesta vaan valmennuksen laadusta ja sisällöstä.
Teoreettisesti on aivan sama, kuinka monta harjoitusta joukkueella on viikossa. Tärkeää on lajiharjoittelun kokonaismäärä. Minimivaade on yhteensä 10 000 tuntia. Siis ennen kuin oikea ura eli aikuisura alkaa. Yksikään valmentaja tai organisaatio ei tee kenestäkään huippupelaajaa. Jokainen huippupelaaja tekee itsestään huipun. Vain ja ainoastaan harjoittelemalla. Kuten Jari Litmanenkin totesi (SK 9.6.2016). ”Vastuu on loppukädessä yksin pelaajan”.
