Jotain uutta, jotain vanhaa.

Kolumni on julkaistu Satakunnan Kansassa 1.2.2017

Pohdin tässä taannoin, koska alkaa ”ennen vanhaan”. Siis se mystinen aika, jolloin kaikki oli paremmin. Absoluuttisesti, ehdoitta ja ilman veto-oikeutta. Tulin siihen lopputulemaan, että ”ennen vanha” alkaa 30 vuotta tästä hetkestä taaksepäin. Sen alkaminen liukuu kronologisesti eteenpäin nykyhetken kanssa.

Uudet valmennusmetodit ja teknologia valtaavat urheilua. Jokaisessa lajissa. Niin myös jalkapallossa. Tämä on hyvä asia. Valmentajien tehtävä on opastaa ja näyttää suuntaa (nuorelle) urheilijalle.  Valmentajan tulee myös itse ymmärtää, paljonko harjoittelua tarvitaan ja miksi.

Valmentajien ja pelaajien apuna ovat nykyään tietokoneet, otteluvideot, klippikoosteet, jalkapallohallit ja –nurmet, ravintoterapeutit, aamuharjoitukset vain muutamia mainitakseni. Ennen vanhaan oli toisin.

Siirryin 12-vuotiaana TOVE:sta PPT:hen. Uusi valmentajani oli Antti Rintanen.

Juoksimme talvisin useita kertoja viikossa Katinkuruun. Rintanen ajoi sininen Volkswagen Jetan lähtöpaikalle, avasi hieman etuikkunaa, sytytti savukkeen ja lähetti pelaajat matkaan. Jokainen lenkki kellotettiin ja tulos merkittiin ylös siniseen ruutuvihkoon. Huvikseen ei juostu. Hyvä aika oli tärkeä. Ja vähintään yhtä tärkeää oli se, että Katinkurun postilaatikot kierrettiin. Koskettaminen ei riittänyt.

Karhuhallia ei ollut. Talvisin harjoiteltiin Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Erilaisia virityksiä tehtiin jotta pysyttiin lämpiminä ja pystyssä. Muovipussi pelisukkien sisällä oli yksi parhaista. Mikäli vilu yllätti, paikat lämpesivät nopeasti 50 metrin vedoilla.

Jäähallin seisomakatsomon korkein peränurkka tuli tutuksi. Portaita hypittiin ylös ja alas. Paljon.  Lauantaisin klo 10 oli uimahallin puntti. Teimme painoilla todella fyysistä kuntopiiriä. Nykyään tälle on useita hienoja englanninkielisiä termejä. Harjoituksen jälkeen uiminen ei ollut kovinkaan helppoa tunnottomilla käsillä ja jaloilla.

Rintanen teki työuransa Suomen armeijan leivissä ja tämä näkyi myös valmentamisessa. Pelimatkoilla verkkareiden päällä piti olla kokovalkoiset sukat. Muunlaisetkin valkoiset hyväksyttiin vaivoin. Erityisesti kaksiraitaiset (sininen ja punainen raita) sukat nostivat ”Iso-Anan” verenpainetta. Turnausmatkoilla nukuimme koulujen lattioilla. Nukkumajärjestyksestä ei tullut erimielisyyksiä.  Nukuimme aina numerojärjestyksessä.

Rintanen teki pitkän päivätyön 1.8.1973-31.7.1974 syntyneiden kanssa.  Joukkueen pelaajat pelasivat mm. 53 A-maaottelua ja voittivat kymmenen aikuisten Suomen mestaruutta. Rintanen valmensi myös useita muita ikäluokkia. Jokainen Rintasen valmennuksessa ollut tietää, mitä tarkoittaa Harjoittelu.

Päätoimisia juniorivalmentajia ei ollut 80-luvulla ja vertaileminen on vaikeaa. Olen usein miettinyt, oliko Antti Rintanen 80-luvulla yksi johtavista suomalaisista juniorivalmentajista?

Olen seurannut useissa junioriturnauksissa pelaajien fysiikkaa. Hämmästyttävän harva pelaaja pystyy pelaamaan samalla tempolla kahta peliä päivässä. Onko viime vuosikymmenen murros vienyt mukanaan kovan harjoittelun kulttuurin?

Kaiken tekemisen analysointi on nykypäivää ja tulevaisuutta. Niin pitääkin. Totta kai 30 vuotta vanhat metodit tuntuvat nyt vanhanaikaisilta ja ehkä jopa mahdottomilta.

Mutta on hyvä muistaa, että jalkapallo on edelleen juoksulaji. Yksikään videoklippi ei ota yhtään juoksuaskelta kentällä. Toivottavasti kehitymme tulevaisuudessa teknologian avulla. Mutta mukaan kannattaa ottaa myös hieman retroa.

Kolumni on kunnianosoitus 7.1.2017 poisnukkuneelle Antti Rintaselle.

Länsi-Suomen piiri - suunnannäyttäjä

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 22.12.2016

Palloliiton Satakunnan ja Turun Piirit yhdistyvät vuoden vaihteessa ja vanhat piirijaot jäävät historiaan. Uusi piiri on tulevaisuudessa nimeltään Länsi-Suomen Piiri. Pelaajia on yhteensä yli 20 000 ja seuroja 115, joista lopettavan Satakunnan Piirin alueelta tulee melko tarkasti kolmannes. Luvut tekevät uudesta piiristä Suomen toiseksi suurimman, joka antaa selkänojaa myös isommissa pöydissä. Toimistot säilyvät sekä Porissa että Turussa.

Yhdistymisen päätarkoitus on pelaajien parempi arki ja hallinnon järkeistäminen.  Monia nykyisiä toimenkuvia voidaan yhdistää nykytekniikan ansionsa. Resursseja vapautuu lisää seurojen ja pelaajien kehittämiseen.

Suomen Palloliitossa on käynnistynyt iso kehityshanke, joka kulkee nimellä Seurojen Palloliitto. Hankkeelle nimitettiin ulkopuolinen projektitiimi 12. joulukuuta. Hankkeen tarkoituksena on selvittää vallitseva nykytila, tehostaa toimintaa ja poistaa lukuisia turhia väliportaita.

Tällä hetkellä Suomessa on 12 piiriä ja jokaisessa useita valiokuntia. Palloliitossa ja piireissä pidetään yhteensä noin 400 virallista kokousta vuosittain. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtä kokousta joka viikko jokaisessa piirissä ja Palloliitossa.

Uusi Länsi-Suomen piiri näyttää esimerkkiä oma-aloitteisesti koko suomifutikselle. Piirien määrä tullee lähitulevaisuudessa merkittävästi vähenemään tai ne tulevat poistumaan jopa kokonaan. Päätöksiä tehdään mahdollisesti jo 2017 loppupuolella.

Uskon että yhdistyminen on hyvä asia porilaisen ja satakuntalaisen futiksen kannalta. Meillä on paljon opittavaa varsinaissuomalaisilta jalkapallon saralla.

Konkreettisin muutos vanhemmille ja pelaajille nähtäneen uusien joukkueiden muodossa. Varsinkin niissä sarjoissa, joissa joukkueita on ollut niukasti. Myös eritasoisia sarjoja on tulevaisuudessa helpompi järjestää, kun osallistuvia joukkueita on enemmän. Vaikka pelimatkat paikoitellen saattavat lisätä hieman kustannuksia, varmistetaan monasti harrastuksen jatkuvuus ja mielekkyys. Tämä koskee myös aikuisten sarjoja.

Resursseja kohdennetaan myös suoraan seurojen ja seuratyöntekijöiden kehittämiseen ja kouluttamiseen. Sama koskee valmennuksen tason nostamista. Tämä koskee sekä poika- että tyttöpelaajia. Toivoa sopii, että seurat ottavat tämän avun ja uudet tuulet ennakkoluulottomasti vastaan.

Turun suunnalta saamme varmasti hyvää oppia ja kokemuksia valmennuspuolelta ja pääsemme lähemmäs laadukasta kilpatoimintaa tekeviä seuroja kuten Inter, TPS, TuNL ja KaaPo. Satakunnalla on selkeästi annettavaa Grassroots-toiminnassa, pelaajamäärän kasvattamisessa ja yleisessä lajipromootiossa.

Palloliittoa, piirejä ja koko suomalaista jalkapallorakennetta on kritisoitu jäykkyydestä, ummehtuneisuudesta ja himmelimäisestä rakenteesta. Aiheestakin. Tämä raskas ja monimutkainen hallintomalli on saanut monen visionäärin nostamaan kädet pystyyn jo ennen kättelyä.

Satakunnan ja Turun piirien luottamushenkilöitä on syytä onnitella ennakkoluulottomasta ja viisaasta pioneerihengestä. Satakunta ja Turku näyttävät suuntaa muulle Suomelle uuden organisaation myötä. Yleensä parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun rakentaa organisaation omista lähtökohdistaan, faktoihin perustuen, itselleen parhaaksi ja itsenäisesti.

FC Pori Paradise

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 29.11.2016 

”Paratiisi on yliluonnollinen maailma, jota pidetään toivottavana ja johon pääsyä pidetään tavoittelemisen arvoisena. Paratiisit ovat usein ihanteellista maisemaa muistuttavia elinympäristöjä, jotka ovat esteettisiä, yltäkylläisiä, onnellisia ja vaarattomia.”

Porilainen jalkapallo on nähnyt parempiakin päiviä. Tämä ei koske ainoastaan edustusjoukkueita. Harrastajamäärät jatkavat kasvuaan, mutta miten on todellisen pelaajapolun laita? Sekä todellisen, faktapohjaisen laadun. Porilainen jalkapallo on aika tavalla Suomifutis pienoiskoossa.

Oletko kuullut tämän väitteen?
- Koska Pori on (pian) Suomen kymmenenneksi suurin kaupunki, Porissa pitäisi olla Veikkausliiga-joukkue. Näinhän se matemaattisesti menee.

Nykyään juniorimaajoukkueissa pelaa noin 40 pelaajaa per ikäluokka. Eikö samalla logiikalla kuin edellä Porista pitäisi olla myös 4 juniorimaajoukkuepelaajaa per ikäluokka? Resurssien puolesta jälkimmäinen esimerkki on paljon realistisempi kuin jonkun seuran edustusjoukkueen pelaaminen Veikkausliigassa.

Vakituisia juniorimaajoukkuepelaajia Porissa ja samalla Satakunnassa on tällä hetkellä 2-3. Aluemaajoukkueleireilläkin (Turku-Tampere-Satakunta) nähdään vain harvoja porilaisia, vaikka kyseessä on ”varttimaajoukkue”. Nämä luvut ovat kaikilla mittareilla liian vähän.

Millainen olisi porilainen jalkapalloparatiisi? Jossa kaikkien lasten ja nuorten yhtenäinen pelaajapolku tuottaisi laadukkaita ja peliin rakastuneita aikuispelaajia niin kilpa- kuin harrastejoukkueisiin.

Kaupungin ykkösjoukkue pelaisi Veikkausliigassa, seuraava Kakkosessa ja loput alasarjoissa. A- ja B-nuoret pelaisivat SM-sarjassa ja näiden haastajajoukkueet seuraavilla tasolla. Nuoremmissa ikäluokissa menestyisimme niin Etelä-Länsiliigassa kuin Alueliigassakin. Pelaajat pelaisivat niissä joukkueissa, joka olisi heidän sen hetkiselle kehitystasolleen parasta.

Ruohonjuuritasolla seurojen ensimmäinen ja tärkein tehtävä olisi houkutella harrastajia mahdollisimman paljon jalkapallon pariin ja saada lapset rakastumaan lajiin. Seurat sitoutuisivat samankaltaiseen toimintaan ja valmentajien koulutukseen.  Junioripelaajien harjoittelu olisi monipuolista, perustuisi tutkittuun tietoon ja pelaajat viihtyisivät.

Useita seuroja hyödynnettäisiin siten, että pelejä saadaan lähellä kotia. Pelaajia pyrittäisiin pitämään mahdollisimman pitkään jalkapallon ja liikunnan parissa.

Valmentajat tervehtisivät iloisesti ja vaihtaisivat kuulumisia pelaajien kehityksestä ja hyvistä kokemuksista. Pelaajat liikkuisivat vaivattomasti seuroista toiseen pelaajan edun ollessa etusijalla. Tarvittaessa perustettaisiin yhteisjoukkueita (YJ-joukkue), joiden tarkoitus on pienentää drop out-kehitystä ja mahdollistaa täysipainoiseen kilpailutoimintaan osallistumisen.

Tämä olisi siis porilainen jalkapalloparatiisi. Konditionaalissa. Mutta kaikki jalkapallon parissa toimivat tiesivätkin jo nämä asiat. Eikö näin? Aivan…

Jalkapallon arkipäivän haasteet eivät ole mikään porilainen ilmiö. Näiden asioiden parissa painitaan jokaisessa suomalaisessa kylässä ja niemennotkossa jossa on enemmän kuin yksi seura.

Nyt tarvitaan sillanrakentajia. Ja sillanrakentajiin ei voi enää vallitsevassa tilanteessa suhtautua kuten siltainsinööri Akseli Jaatiseen suhtauduttiin Kuusmäellä.

Porin futiksessa on paljon potentiaalia. Nyt on aika realisoida koko potentiaali.

Nouseeko aurinko lännestä?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 2.10.2016

Musan Salaman taustaorganisaatio on tehnyt jo muutaman vuoden ajan laadukasta perustyötä edustusjoukkueen taustalla. Nyt organisaatio ja kannattajat saavat työstään palkinnon.

Organisaatiolle ”helpoin” paikka pelata Palloliiton kilpasarjoissa on Kakkosen kärkipää. Isossa kaupungissa, jossa on pelaajatuotantoa ja opiskelupaikkoja. Taloudelliset riskit ovat hallittavissa, katsojamäärät ovat mukavia ja media on kiinnostunut. MuSa-organisaatio vuosimallia 2016 on kuin tehty tähän. Resurssit, markkinointi ja niin edelleen.

Nousu Ykköseen tuo salamalaisille valtavasti töitä. Organisaatio tietää sen ja se ei tule yllätyksenä. Ykkösen juna puksuttaa kovaa vauhtia. Vauhtiin pitää pystyä hyppäämään heti mukaan.

Länsi-Porissa on pystyttävä kuudessa kuukaudessa rakentamaan vahvempi organisaatio ja kerättävä rahoitus. Molemmat projektit on jo aloitettu. Halu ja suunnitelmat vakiinnuttaa paikka Ykkösessä on. Siksi huhtikuussa 2017 pitää olla paljon valmiina, jottei mahdollisesta visiitistä tule ranskalainen.
MuSan on pystyttävä nostamaan budjettiaan 50-60 prosenttia, jotta Ykkösen pystyy pelaamaan läpi. Jotta pelaaminen on taustahenkilöiden (mielen)terveyden kannalta inhimillistä, budjettiin pitäisi saada 100-150 prosentin lisäys.

Ykkösen lisenssi tulee aiheuttamaan jumppaa Länsi-Porissa. Mikäli ykkösvaihtoehto Matti Santahuhta jatkaa, lisenssiehtoja pitää venyttää. Ehdot ovat venytettävissä. Niin on tehnyt kaksi Veikkausliiga-seuraakin 2016. Apuun tarvittaneen junioripäällikkö Risto Puustista, jolla on seurassa lähin tarvittava jalkapallotutkinto.

MuSa haluaa jatkaa pelaamista tutulla kotikentällään Musassa. Muussa tapauksessa seura menettäisi ison osan identiteetistään. Musan kenttä ei täytä lisenssivaatimuksia, mutta seura saa tietyin järjestelyin poikkeusluvan. Apua tarvitaan Porin kaupungilta. Lisäksi Ykköseen joukkue tarvitsee ainakin puolen tusinaa vahvistusta. Listan kärjessä lienee Jussi Välilä. Monestakin syystä.

MuSan ulkoinen viestintä on määrällisesti lähes kiitettävällä tasolla. Varsinkin otteluiden live-seuranta Twitterissä on kansallista kärkitasoa. Mutta viestinnän sisältöön seuran pitää kiinnittää huomiota. Sen pitää puhutella laajempaa kohderyhmää kuin nyt. Ja rimanalituksia tulee välttää. Kuten Vladimir Putinin kuvan käyttämistä ottelumainoksessa.

Voiko MuSa nousta koko kaupungin joukkueeksi, kun se on halunnut profiloitua selkeästi länsiporilaiseksi seuraksi? Onko seura profiloitunut liikaa sekä maantieteellisesti että arvomaailmallisesti?  Löytyykö kannattajakuntaa tulevaisuudessa myös Rauhanpuiston itäpuolelta? Voiko MuSan karsintapelissä olla yli 3000 katsojaa?

Mikäli MuSa ei nouse, se ei ole seuralle mikään ongelma. Pettymys totta kai hyvän kauden jälkeen. Osa seuraihmisistä on sitä mieltä, että pelaaminen Kakkosessa olisi parempi ja realistisempi vaihtoehto.

MuSalla on jotain, mitä suurimmalla osalla suomalaisista seuroista ei ole. Aitoa yhteisöllisyyttä. Se on iso voima. MuSan taustalla on paljon ihmisiä, joille seura on tärkeä. Yhteisöllisyyden voimalla Salama iskee myös nousukarsinnoissa. Voittaa yhdessä tai häviää yhdessä.

Musalaisten ei nyt tarvitse miettiä tulevaa. Vain nauttia tulevista otteluista. Arvontatulos vastustajan suhteen oli suotuisa. Uskon MuSan haluavan enemmän nousua kuin Gnistanin. Halu on tärkein asia karsintaotteluissa. MuSa on lähellä nousua Ykköseen.

Aika pysähtyi 20.10.1996

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 14.9.2016 mestaruutta käsittelevän jutun yhteydessä

20.10.1996. Syksyinen iltapäivä Pietarsaaren Keskuskentällä. Toista puoliaikaa on pelattu 47.08. Viimein tuomarin pilli soi. Kolme kertaa. Kaksi lyhyttä ja yksi pitkä. Muutamia sekunteja myöhemmin on vain iso kasa yltä päällä kurassa olevia pelaajia ja taustahenkilöiltä.  Aika pysähtyy muutamaksi minuutiksi. Äänet katoavat ympäriltä.

Runkosarjan jälkeen (22 ottelua) joukkueet jaettiin ylempään ja alempaan loppusarjaan. Jäljellä oli viisi ottelua. Ylempään loppusarjaan lähdettiin äärimmäisen tasaisesta pistetilanteesta. FF Jaro 37, FC Jazz 37, TPS 37, FinnPa 35, FC Inter 35 ja MyPa 33. Jokainen ottelu oli kuin finaali.

Ennen mestaruuden ratkaisevaa viimeistä ottelua Pietarsaaren keskuskenttä oli sateiden jälkeen käytännössä pelikelvoton. Kentälle oli ajettu tuhansia kiloja hiekkaa. Alkuverryttelyssä vaihtonastakengät löivät melkein kipinää. Ottelu päättyi FC Jazzin voittoon 1-0. Maalintekijänä Luiz Antonio.

FC Jazzin joukkue oli muuttunut paljon kolmessa vuodessa. Käytännössä vain neljä avauksen pelaajaa oli vuoden 1993 joukkueesta. Osittain myös loukkaantumisten takia.

1996 mestaruus on jäänyt Porissa ehkä hieman vuoden 1993 mestaruuden varjoon. Yksi syy tähän on varmasti se, että viimeinen ottelu pelattiin Pietarsaaressa. Toinen se, että mestaruus oli jo kerran voitettu. Lisäksi vuoden 1996 joukkueen pelityyli poikkesi vuoden 1993 joukkueesta, vaikka 1996 joukkue tekikin toiseksi eniten maaleja Veikkausliigassa, yhden vähemmän kuin MyPa.

FC Jazz 1996 joukkueen menestys perustui pelaajien näyttämisen haluun ja voitonnälkään. Ei parhaisiin yksilöihin. Syitä oli monia. Osa oli pelannut alasarjoissa, loukkaantumiset, väärässä paikassa väärään aikaan ja niin edelleen. Suurimmalla osalla ei ollut minkään väristä mitalia.

Henkilökemioilla oli myös suuri osuus menestykseen. Joukkueessa pelasi vuosia yhdessä olleita pelaajia ja kaveruus- ja ystävyyssuhteet olivat vahvoja myös kentän ulkopuolella. Tähän kuuluivat myös pelaajien puolisot. 1996 joukkuekuvaa katsoessani ensimmäinen sana joka mieleeni nousee on ”ystävyys”.

Jälkikirjoitus: Mestaruuden jälkeisenä tiistaina vietettiin torijuhlaa. Paikalla oli useita tuhansia kannattajia. Jokainen haasteltiin vuorollaan ja kaikki kiittivät enemmän tai vähemmän herkässä mielentilassa pääasiassa perhettään ja lähipiiriään. Paitsi hyvä ystäväni Janne ”Puppe” Puputti. Urbaanilegendaksi muodostuneessa puheessaan hän osoitti kiitoksensa ”Vesilaitokselle ja Ruosniemelle”. Silloiselle ja nykyiselle työnantajalleen sekä kasvuympäristölleen. ”Puppe” haluaa näin aavistuksen jälkikäteen kiittää myös perhettään, sukulaisiaan ja ystäviään.

Diskontattu fiilis

Kolumni julkaisu Satakunnan Kansassa 24.8.2016

Rio de Janeiron olympialaiset ovat ohi. Liian monen suomalaisurheilijan suoritus oli kohmeista kuin juuri jäätyvä tammikuinen joki. Suomen menestys oli historian heikoin, yksi pronssimitali

Resurssimme ja tekemisemme kaikilla mittareilla ovat olleet jo pitkään alle kansainvälisen huipputason ja tämä on näkynyt pitkään myös tuloksissa. Suomalaisesta yhteiskunnasta on tullut lifestyle -yhteiskunta, kuten Risto E.J. Penttilä verkkosivuillaan hyvin kirjoittaa.

Kivojen kokemusten tavoittelu on nykyään Suomessa tärkeämpää kuin absoluuttinen menestys tai edes sen tavoittelu ehdoitta. Harvakseltaan järjestettäviin olympialaisiinkin suomalaiset lähtevät tavoittelemaan ”hyvää fiilistä” urheilujohtoa lainaten.

Erityisesti minua kummastuttaa kaksi asiaa nykyisessä urheilukulttuurissamme. Tulevaisuuden suoritusten harhaanjohtava diskonttaus ja henkisten ominaisuuksien kaikkivoipaisuuden nostaminen.

Suomalaisessa valmennuksessa valmentajat diskonttaavat edukseen urheilijoiden potentiaalia, vaikka lopullisesta, absoluuttisesta tuloksesta ei ole mitään faktatietoa. Tällä tavalla nykyhetkestä ei ole mitään vastuuta, vain odotusarvo. Toki ihan kaikissa lajeissa tai sarjoissa näin ei vielä ole.

Ajatusmaailma tarttuu myös urheilijoihin. Eletään tulevaisuuden haaveissa ja arkipäivän kova harjoittelu unohtuu. Oli niin tai näin, yksikään valmentaja tai johtaja ei harjoittele minuuttiakan urheilijan puolesta. Urheilujohdon tehtävä taas on pitää valmennus oikealla polulla.

Oletetaan että ”Pyry-Petteri” osaa kolmen koulunvuoden jälkeen lukea koo-oo-ii KOI, raa-aa RA, KOIRA. Tiedustelet asiaa huolestuneena opettajalta. ”Sitten yhdeksännen luokan jälkeen me vasta todella näemme oppiiko Pyry-Petteri lukemaan. Nyt on liian aikaista arvioida”. Hyväksytkö vastauksen? Mitä jos PP ei opikaan lukemaan?

Ymmärrän, että toiset prosessit ovat pitkiä ja vaativat pidempiä aikoja ennen kuin mahdolliset tulokset syntyvät. Mutta kaikki ei voi perustua tulevaisuuden odotuksiin ikään kuin tämän päivän tuloksilla ei olisi mitään merkitystä. Itselleen ei kannata valehdella.

Henkisistä ominaisuuksista puhutaan paljon ja ne ovat sitä tärkeämpiä, mitä lähempänä absoluuttista huippua ollaan. Urheilijan henkinen puoli on tukielementti, osa kokonaisuutta. Ei erillinen taikurin hattu, josta löytyy taikatikkaat taivaaseen jos vain riittävästi uskoo itseensä.

Kun urheilijan perustaso ja toistomäärät ovat kunnossa, on oma huipputaso helpompi saavuttaa toistuvasti. Tällöin myös urheilijan henkinen taso vahvistuu onnistumisten myötä ja usko omaan tekemiseen vahvistuu. Ei ole niin, että tekemätöntä harjoittelua voi korvata vain olemalla ”henkisesti vahva”. Sellaista yhtälöä ei ole. Useimmiten alisuorittaminen ja henkiset ominaisuudet ovat kiinni osaamisesta.

Onko urheilusta ja kilpailemisesta on tullut suomalaisille urheilumessut? Kiva osallistua, käydä ja näkyä. Tuliaisina uusia pinssejä ja osallistuminen arvontaan. Mitään en kyllä ostanut.

Meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksymme tosiasiat ja alamme tehdä asioita oikeasti paremmin ja nöyremmin. Per heti. Tai sitten olemme tyytyväisiä nykytilaan. Se on myös ihan hyvä vaihtoehto. Mutta sitten epärealistiset odotukset kansainvälisestä menestyksestä on syytä lopettaa. Sitten nautimme siitä mitä meillä jo on. Hyvät tulokset tuovat hyvää fiilistä. Toivottavasti meillä on tulevaisuudessa parempi fiilis.

Hiki ja ikuinen ystävyys

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 9.8.2016

”Hiki hitsaa yhteen”. Tähän toteamukseen sisältyy paljon. Urheilu ja varsinkin joukkueurheilu antaa tulosten takana jotakin, mitä vain sen kokenut tietää. Se antaa läpi elämän kantavia kaveruus- ja ystävyyssuhteita ilman sosiaalisia raja-aitoja ja ehtoja. 

Elämän alkumetreillä koetaan uusia asioita harrastusten kautta. Ensimmäisiä jännittäviä yöreissuja, turnauksia, leirejä, kyyneleitä kirvoittavia voittoja ja tappioita. Yleensäkin ensimmäisiä asioita, jotka jäävät nuoren ihmistaimen kestomuistiin.

Lapsuuden väkevimpiä futismuistojani on turnausmatka TOVE:n D-junioreiden kanssa. Olin itse 9-vuotias. Kauhajoki Cup tarjosi vapaan sisäänpääsyn legendaariselle Kauhajoen Kasinolle. J. Karjalainen esiintyi. Tuore hittibiisi oli Ankkurinappi ja vuosi 1982. ”Kovimmat” kaverit ostivat 12-vuotiaina kasinolta pilsneriä, maistoivat suullisen ja ”humaltuivat”. Se oli ihmeellistä.

Myös jokakeväinen ja -syksyinen seuran paperinkeräystalkoo oli iso asia. Päivä jäätävässä viimassa kuorma-auton lavalla pitkin Toejoen katuja oli parasta. Keuhkokuumeen vältimme heittelemällä talojen portinpieliin jätettyjä, narulla yhteen sidottuja sanomalehtinippuja auton kyytiin.

Iso osa lapsuuttani oli myös tuhannet tunnit, jotka vietin harjoitellen Toejoen kentällä yksin tai pelikavereiden kanssa.  Eikka, Järvä, Kake, Miksu, Aulu, Henkka, Hamppi, Härmä, Halone, Ranne vain muutamia mainitakseni. Oli sairaan siistiä.

Nuoruusvuosiin mahtuu myös paljon uutta ja ihmeellistä pelikavereiden kanssa. Ensimmäisiä saunailtoja, yhteisiä ja unohtumattomia juhannusjuhlia, ravintoloiden ovien avautumista ja yleisesti oman orastavan aikuisuuden hahmottamista. Ja aina oli aivan tajuttoman hauskaa ja kaikenlaista sattui. Vai mitä Puppe, Laku, Akke, Miko, Saimi, Ana, Elkkis, Juri…

Aikuisiän pelaamiseni on aina ollut tavoitteellista. Väitän, että mitä tavoitteellisempaa pelaaminen on sitä tiiviimmäksi side pelaajien välillä kasvaa. Hiki ja kova harjoittelu hitsaavat yhteen. Huumoria on piikikästä ja armotonta. Suurella rakkaudella.

Kaikkien pelit loppuvat jossain vaiheessa. Tapaamiset harvenevat, mutta juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäi. Lähes aina muistellaan samoja juttuja ja kommelluksia vuosien varrelta. Kaikki tietävät miten tarina päättyy mutta joka kerta nauretaan yhtä paljon. Tai jopa enemmän. Vai mitä Jenkki, Raikka, Saku, Vesku, Ripa, Topi, Ana, Pira… Moni pelikaveri on nähty ja nähdään bestmanina, lapsen kummina, olkapäänä. Näin myös henkilökohtaisella tasolla. 

Pelien jälkeen joukkuekaverit asettuvat yhteiskuntaan normaalisti Gaussin käyrän mukaisesti. Osalla menee länsimaisella mittakaavalla hyvin, osalla vähän huonommin ja suurimmalla osalla kuopuksen perusvastausta kaikkeen lainaten eli ”iha perus”.  Mutta kun pelikaverit kohtaavat niin silloin ei ole raja-aitoja eikä ehtoja. On vain syvä, kunnioittava side. Vaikka merkkimäärä ei riittänyt mainitsemaan kaikkia satoja upeita pelikavereitani, muistan teidät kaikki.

Olen viime viikkoina seurannut poikkeuksellisen paljon 10-vuotiaiden poikien jalkapalloa. Olen hieman kateellinen heille siitä mitä kaikkea upeaa joukkueurheilu ja pelikaverit tulevat heille vielä elämässä antamaan.

Edustusjoukkue, resurssit ja mielikuvat

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 28.7.2016

Musan Salama teki jokin aika sitten sopimuksen Kourouma Fatoghoman (31) kanssa. Kun Kakkosen seura hankkii ulkomaalaispelaajan, se itsessään ei ole iso uutinen. Mutta uutisessa oli piiloviesti. Sopimus oli kaksivuotinen.

MuSalla ei ollut todellista tarvetta pelaajahankinnoille, vaikka näin annettiin ymmärtää. Nykyjoukkueessa on syvyyttä ja se on Kakkosen vahvaa ylempää keskikastia. Pituus ja ajoitus eivät olleet sattumaa. Se oli viesti naapuriin. MuSa halusi ilmoittaa, että se tavoittelee kaupungin ykkösseuran statusta edustustasolla jo lähivuosina.

Edustusjoukkue edustaa seuraa. Siksi sitä kutsutaan edustusjoukkueeksi. Vaikka jokaisen seuran pitää olla enemmän kuin edustusjoukkue, määrittelee edustusjoukkueen menestys ja toiminta mielikuvaa koko seurasta enemmän kuin mikään muu. Halutaan tai ei. Toki eriäviäkin mielipiteitä löytyy.
FC Jazz Juniorit ry on FC Jazz Oy:n pääomistaja, joka pyörittää edustusjoukkuetoimintaa. PPT on oma ry, jota käytännössä hallinnoi FC Jazz Juniorit ry. Musan Salama toimii yhden ja saman ry:n alla.

MuSa panostaa tällä hetkellä selvästi resursseja edustusjoukkueeseen ja seilaakin mielikuvissa tällä hetkellä myötäisessä. FC Jazzilla on mollivoittoisempaa. Pitää kuitenkin muistaa, että edustusjoukkueet pelaavat eri sarjatasoilla. Mutta mielikuvat usein selättävät faktat.

Musan Salaman pelaajamäärä on tällä hetkellä 650 pelaajaa ja FC Jazzin 401 pelaajaa. Luvut ovat per 12.7.2016. FC Jazz organisaatiolla on seitsemän (7) päätoimista työntekijää. Junioripuolella kuusi (6), joista toimistolla työskentelee kaksi (2). Edustusjoukkueessa on myyntipäällikkö päävalmentajan siirryttyä Turkuun. FC Jazzin satsaus junioripuoleen lienee suhteutettuna pelaajamäärään Suomen suurin. Lisäksi seura resurssoi Kakkosessa pelaavaan reservijoukkue PPT:hen.  Kakkosessa pelaavalla MuSalla on yhteensä kaksi päätoimista, toinen toimistolla ja toinen ”kentällä”.

Kun satunnainen katsoja päättää lähteä edustusjoukkueen otteluun, vaikuttaako hänen päätökseensä seuran junioritoiminta? Otetaan esimerkiksi jääkiekko ja Porin Ässät. Lauantai-ilta. Kolmas erä alkaa, kannustusjuomaa on nautittu kohtuudella ja kotijoukkue johtaa 3-0. Kuinka moni katsoja määrittää Ässiä silloin juniorityön kautta, kun edustusjoukkueen tunnelma vie mukanaan? Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että Ässien juniorityö on laadukasta.

Urheilua, kuten monia muitakin asioita, hallitaan tänä päivänä vahvasti mielikuvin viestinnän avulla. Erilaisia kanavia käyttäen. MuSa on markkinoinut jo pitkään ”Vahvasti juniorityön puolella” kärjellään. Todellisuudessa edustusjoukkueen optimaalisessa avauksessa on 1-2 omaa kasvattia. Yleisesti seurat määrittelevät eri tavoin oman juniorityönsä arvot. FC Jazz on markkinoinut vahvasti juniorityön laadulla.

Tilanne on paradoksaalinen. Edustusjoukkue on se, joka todellisuudessa määrittää seuran identiteettiä. Mutta jonkun pitää myös kasvattaa suomalaisia tulevia huippupelaajia. Lähitulevaisuus näyttää, kumpi seura on jakanut resurssinsa järkevämmin ja kumman strategia kantaa lyhyellä ja pidemmälläkin aikajänteellä.

Huipulle on vain yksi polku

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 15.6.2016

Viime aikoina on kirjoitettu ja keskusteltu paljon siitä, mikä lasten ja nuorten valmennuksessa on oikea tapa tai tie päästä huipulle. Ei ole isoa ja leveää tietä, jota koristaa kultaiset rotvallin reunat ja jota pitkin sankoin joukoin vaelletaan kohti auvoa. On vain yksi polku, joka johtaa huipulle. Kapea ja usein kivikkoinen. Polun alussa olevassa viitassa lukee Harjoittelu.

Kansantaloudellisesti ja –terveydellisesti harrastustoiminta on äärettömän tärkeää. Lajista riippumatta. Tärkeämpää kuin kilpailutoiminta. Paljon tärkeämpää. Mutta huipulle ei pääse muutaman viikkotunnin harjoittelulla. Nyt puhumme siitä. Ihmiset sekoittavat kilpa- ja harrastustoiminnan. Aidat ja seipäät. Puurot ja vellit.

20 viikkotuntia on yleinen suositus lasten kokonaisliikunnan tarpeelle. Uskon, että luontaisesti liikunnalliset ja useammin harjoittelevat saavuttavat tämän helpommin kuin ne, joille liikunta ei ole sisäsyntyistä. Heillä on usein muita intohimoja. Hienoa. Kaikki harrastukset ovat yhtä arvokkaita. Toki liikuntaa tarvitsevat kaikki. Usein vanhempien on vaikea hyväksyä, että heidän lapsensa haluaa ”vain” harrastaa. Tämä johtaa usein jopa suvaitsemattomuuteen kilpatoimintaa kohtaan.

Ihmisten on vaikea ymmärtää, että eri lajeissa herkkyyskaudet tulevat eri aikaan. Osa lajeista on varhaisen erikoitumisen lajeja, kuten vaikkapa jalkapallo tai taitoluistelu. Silloin lajitaitoja pitää harjoitella riittävä määrä nuorena. Muuten käy kuten Vesa-Matti Loirin esittämälle Jakelle elokuvan Pojat loppukohtauksessa. Juna jättää.

Taitoluistelussa 7-9 -vuotiaat aloittavat kaksoishyppyjen harjoittelun. Nämä pitäisivät olla kunnossa 10-11 -vuotiaana, jotta 12-13 -vuotiaana voidaan aloittaa kolmoishyppyjen harjoittelu. Harjoitusmäärät ovat yli 15 tuntia viikossa. Uskallan väittää, että huipputaitoluistelijaa ei tule, jos harjoittelee lajia 3 tuntia viikossa tai aloittaa teini-iän kynnyksellä.

On syntynyt lahkomaista ajattelua, että vähemmällä työllä tai toistoilla pääsisi huipulle jos ikään kuin vain haluaa valita sen tien. Pahoittelen. Paljastan salaisuuden. Ei pääse. Huipulle pääseminen vaatii ennen kaikkea lahjakkuutta harjoitella. Laadukkaasti ja paljon. Valintoja ja vahvan päätöksen. Kun puhutaan huipun tavoittelusta, kukaan ei ole toista niin paljon lahjakkaampi, että saavuttaa huipun ilman valtavaa määrää lajiharjoittelua. Toki hieman lajista riippuen.

Erikoistuminen yhteen tai kahteen lajiin nuorena ei tarkoita sitä, etteikö harjoittelu voisi olla monipuolista. Harjoittelun monipuolisuus liittyy valmentajien ammattitaitoon. Harjoittelun tulee olla riittävän monipuolista jotta esimerkiksi rasitusvammoilta vältytään. Nykyään nuorilla on liikaa rasitusvammoja. Tämä ei johdu erikoistumisesta vaan valmennuksen laadusta ja sisällöstä.

Teoreettisesti on aivan sama, kuinka monta harjoitusta joukkueella on viikossa. Tärkeää on lajiharjoittelun kokonaismäärä. Minimivaade on yhteensä 10 000 tuntia. Siis ennen kuin oikea ura eli aikuisura alkaa. Yksikään valmentaja tai organisaatio ei tee kenestäkään huippupelaajaa. Jokainen huippupelaaja tekee itsestään huipun. Vain ja ainoastaan harjoittelemalla. Kuten Jari Litmanenkin totesi (SK 9.6.2016). ”Vastuu on loppukädessä yksin pelaajan”.