Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 30.4.2016
Palloliitto linjaa uutta pelaajakehitysstrategiaansa pelaajakehityspäällikkö Hannu Tihisen johdolla. Keskeisimmät nostot ovat, että suomalaisia pelaajia halutaan saada lisää Veikkausliigaan, tuottaa parempia paikallisia pelaajia sekä nostaa juniorivalmentajien tasoa. Hyviä tavoitteita.
Tihinen muistuttaa, että ”kultainen sukupolvi”, jota Tihinen myös itse edusti, sai pelata 16-18 -vuotiaina edustusjoukkueiden pelejä kärsivällisten valmentajien ansiosta. Väitän, että ”kultainen sukupolvi” sai pelata edustusjoukkueiden pelejä koska he olivat hyviä jalkapalloilijoita.
Viimeaikoina pelaajakehityskeskustelua Suomessa on viety siihen suuntaan, että pelaajakehityksen koko vastuu on edustusjoukkueiden päävalmentajien vastuulla. Kilpajoukkueiden päävalmentajat ovat tulosvastuullisia joka päivä. Mikä on junioripuolen vastuu suomalaisessa pelaajakehityksessä? Mikä vastuu on siitä, että oma juniorituotanto tuottaa riittävän hyviä pelaajia edustusjoukkueisiin?
Jokainen päävalmentaja, seurajohtaja ja -toimija haluaa, että omassa edustusjoukkueessa pelaa mahdollisimman monta omaa kasvattia. Se palvelee parhaiten seurayhteisöjä ja suomifutista. Mutta käytännössä yhdessäkään kilpaseurassa maailmassa ei ole niin, että kaikki pelaajat ovat omia kasvatteja.
Ei kilpajoukkueissa ole mitään kiintiöpaikkoja passin syntymäpaikan mukaan. On vain hyviä ja ”huonoja” pelaajia. Ei nuoria eikä vanhoja, vaaleita tai tummia. Vain hyviä ja ”huonoja”.
Nykyiset nuoret pelaajat ovat liian usein henkisiä ja fyysisiä nuudeleita saapuessaan edustusjoukkueen pukukoppiin. Olen puhunut tästä usean suomalaisen huippuvalmentajan ja jalkapallovaikuttajan kanssa. Mielipide on lähes yksimielinen. Huippupelaajan erottaa henkisistä ominaisuuksista. Esimerkkeinä Porista vaikka nuoret talentit Tuure Mäntynen ja Patrik Raitanen.
Varsinkin junioripuolen vastuullisen pitää ymmärtää, että jalkapallo on muutakin kuin kiva peliasento, videoklippien katselua ja aamiainen Eerikkilässä. Jalkapallo on myös fyysistä valmiutta, henkistä kovuutta, kykyä ottaa ja antaa, hävitä ja voittaa.
Viime vuosina juniorijoukkueiden harjoitusmäärät ovat yhä nousseet. Määrät ovat eurooppalaista kärkitasoa. Samalla juniorimaajoukkueiden tulokset ovat jättäneet paljon toivomisen varaa. Esitän kysymyksen. Mitä siellä junioriharjoituksissa tehdään? Ymmärtävätkö valmentajat mitä huipulle pääseminen vaatii? Toki viime kädessä jokainen huippupelaaja luo uransa itse harjoittelemalla tuhansia tunteja omalla ajallaan. Seura on kanava, jonka pitää tukea kehitystä.
Kilpaurheilussa ei ole niin, että ”tuloksella ei ole väliä”. Tämä mantra on levinnyt Eerikkilästä liian pitkään ja liian laajalle ympäri suomalaisia kilpaseuroja. Tuloksella on väliä. Kaikissa urheilulajeissa paremmuus ratkaistaan tulosten perusteella. En tarkoita, että esimerkiksi junioreissa pitää luoda taktiikka siten, että ottelu voitetaan keinolla millä hyvänsä. Mutta voittamisen pitää olla aina tavoite numero yksi. Oli pelin teema mikä tahansa.
Jos hitsaamaan oppii hitsaamalla, virkkaamaan virkkaamalla, niin miksi meillä suomifutiksessa on luotu illuusio, että häviämällä oppii voittamaan? Jotta kellään ei olisi vastuuta ja pelaajakehityksen taakse voi aina mennä?
Olemme tilanteessa, että käyttöön pitää ottaa entisen poliitikon toteamus. ”Kun mikään ei enää auta, niin kannattaa kokeilla totuutta”.
